Blogikirjoitukset yhteen paikkaan

Sunnuntai 10.2.2013 klo 19:44

Tästä lähtien julkaisen blogikirjoitukseni täällä: http://hahmottelua.blogspot.fi/.

Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan!

Etsivä löytää... vai löytääkö sittenkään?

Tiistai 1.1.2013 klo 11:12

Olen lakannut tekemästä uudenvuodenlupauksia. Vuosi sitten päätin, että vuonna 2012 sitoutuisin todella kehittämään henkisyyttäni ja intuitiotani. Tein huolelliset suunnitelmat ja mietin, missä haluaisin vuoden lopussa olla, ja millä keinoin päämäärääni pyrkisin. Kattia (!) kanssa. Elämä päätti toisin. Aino-kissani kuoli alkuvuodesta, ja hienot suunnitelmani menettivät tyystin merkityksensä samalla, kun itse kadotin otteen, jonka olin kuvitellut minulla elämästäni olevan. (Paino sanalla "kuvitellut".)

Kirjoitanpa tänään siis henkisestä etsinnästä ja siitä, miten koukuttavaa se voi olla.

Meidät ihmiset on rakennettu siten, että hakeudumme hyvältä tuntuvien asioiden pariin ja kartamme sitä, mikä tuntuu ikävältä. Eikä siinä ole mitään väärää. Kaikki elolliset olennot pyrkivät samaan. Ongelma, eli riippuvuus, syntyy, kun sinänsä harmiton nautinto tai huvi alkaa viedä meitä, emmekä pysty enää itse säätelemään, kuinka usein ja kuinka paljon sitä käytämme. Siitä tulee krooninen keino paeta todellisuutta. Päihde-, peli-, internet-, seksi- ym. riippuvuudet ovat monelle tuttuja, joko oman tai läheisen kokemuksen kautta. Niistä puhutaan paljon ja niiden haitat ovat yleisesti tiedossa, joten ei niistä enempää tässä.

Mutta henkisiinkin asioihin voi jäädä koukkuun aivan yhtä pahasti. Henkistä etsintää ei vain helposti mielletä ongelmalliseksi, koska se nähdään pyrkimyksenä parempaan elämään. Mitä pahaa on siinä, että ihminen etsii jumaluutta, valaistumista tai rakkaudellisempaa ja hyväksyvämpää elämäntapaa? Ei sinänsä toki mitään. Mutta aivan sama pyrkimys on muillakin riippuvaisilla, vaikkei ehkä yhtä tiedostettuna.

Henkinen etsintä voi käynnistyä, kun ihminen on ensin viettänyt vuosikausia menestystä, rahaa, statusta, sitä oikeaa parisuhdetta/autoa/taloa/matkakohdetta, tai unelmavartaloa jahdaten. Kun lopulta huomaa, että elämä ei muutukaan paremmaksi, vaikka materiaa on yllin kyllin, vaan kaiken roinan ja touhotuksen keskellä on yhä tämä sama vanha itse, yhtä onnettomana kuin ennenkin, voi edessä olla suuri kriisi. Ryhdytään etsimään elämälle syvempää merkitystä siinä toivossa, että onni löytyisikin sitä kautta. Eikä tässäkään ole mitään pahaa.

Vaihtoehtoja on henkiselle etsijälle tarjolla kuin jugurtteja supermarketissa. On traditionaalisia uskontoja, new age -suuntauksia, luonnonkansojen uskontoja. Voi ryhtyä noidaksi, saatananpalvojaksi tai meedioksi, tai etsiä itselleen gurun, jota seurata. Kaikki nämä sisältävät lupauksen paremmasta elämästä joko maan päällä tai viimeistään tuonpuoleisessa. Ja se on se, mikä koukuttaa. Kun elämä kolhii, pelottaa, satuttaa, ahdistaa, suututtaa tai on tylsää, haluamme kiihkeästi löytää Sen Jonkin, joka poistaisi meiltä nämä ei-toivotut häiriötekijät ja voisimme elää jatkuvassa onnentunteessa.

Olen henkilökohtaisesti kokenut, miltä etsiminen tuntuu. Mystiset kokemukset ovat järisyttäviä, kirjaimellisesti taivaitahipovan orgastisia. Ja niitä haluaa lisää. Totta kai. Kun sellaisen on kerran kokenut, voi syntyä harha, että voisi olla mahdollista elää pysyvästi moisessa autuuden tilassa. Ja niin ihminen lähtee tavoittelemaan sitä. Etsijä on syntynyt. Jossain vaiheessa huippukokemukset väistämättä laimenevat, tai niitä ei enää onnistu tuottamaan lainkaan, joten on etsittävä uusi suunta, uusi guru, uudet rituaalit. Tämä on täsmälleen sama dynamiikka kuin muillakin riippuvaisilla: aineesta tai toiminnasta saatava nautinto laimenee, joten täytyy siirtyä suurempiin annoksiin tai etsiä uusi, vahvempi aine. Ja sana kiertää henkisissä piireissä aivan yhtä nopeasti kuin uudet muotihuumeet löytävät tiensä kaduille: muutama vuosi sitten Äiti Amman tilaisuudessa Vantaalla oli noin 10 tunnin halausjono. Kuka jaksaa odottaa 10 tuntia halatakseen jotain vierasta tätiä? Seriously?? Vastaus: ihminen, joka kiihkeästi etsii, ja uskoo voivansa löytää.

On todennäköisesti äärimmäisen kerettiläistä sanoa näin.

Ihminen, joka lakkaamatta etsii, on etsintänsä vanki. Paradoksi on siinä, että hän etsii vapautusta, eikä huomaa, että etsijänä hän on suunnilleen yhtä vapaa kuin häntäänsä jahtaava koira. Vapaus tulee etsinnän lopettamisesta ja siitä, kun huomaa, että tässä, juuri nyt ja tässä, on kaikki. Onni on tässä ja nyt tai ei koskaan, se ei ole huomenna eikä ensi vuonna eikä sitten, kun guru löytyy.

Yhteistä kaikille addikteille on se, että he eivät haluaisi kohdata elämää sellaisena kuin se on, kokonaisena. Haluaisimme kyllä ne hyvät asiat: rauhaa, onnea, rakkautta ja turvaa, mutta emme halua epävarmuutta, pelkoa, vihaa, emmekä vaikeuksia. Emme hyväksy sitä, että elämä on aaltoliikettä, ja jokaisen huippukokemuksen erottamattomana parina tulee aallonpohja. Haluaisimme pysäyttää tuon liikkeen, emmekä ymmärrä, että kun liike pysähtyy, pysähtyy elämä.

Elä tässä ja nyt, sanotaan. Moniko todella tajuaa, mitä se tarkoittaa? Helposti kuvitellaan, että elämällä tässä ja nyt saavutetaan se pysyvä onni ja autuus, että se olisi jokin kikka kakkonen, jolla poistetaan elämästä ei-toivotut asiat. Mutta elämä tässä ja nyt tarkoittaa, että otamme vastaan kaiken, mitä tapahtuu, sellaisena kuin se tapahtuu, ilman, että kapinoimme vastaan ja vaadimme, että asioiden pitäisi olla toisin. Meillä jokaisella on kaikenlaisia uskomuksia siitä, minkälaista elämän ja ihmisten tulisi olla, ja kun ne eivät toteudu, petymme. Jos minun mielestäni ihmisten pitäisi olla huomaavaisia toisiaan kohtaan, voin toki parhaani mukaan olla itse sellainen, mutta vaatimalla sitä samaa myös toisilta altistan itseni pettymykselle ja kärsimykselle.

Miten voi elää tässä ja nyt, jos rakas läheinen kuolee? Itkemällä. Menetys tekee ihan tarpeeksi kipeää jo sellaisenaan, mutta jos lisäksi kieltäytyy hyväksymästä ilmeistä tosiasiaa ja ajattelee, että "näin ei olisi pitänyt käydä", pahentaa omaa oloaan moninkertaisesti.

Meille on annettu tämä elämä ja tämä maailma. Ihan yhtä hyvin olisi voinut käydä niin, että kumpaakaan ei olisi koskaan tapahtunut. On ihme, suuri mysteeri, että ylipäätään olemme tässä, ja sen äärelle uskaltautuminen selityksiin turvautumatta on kaikista henkisistä harjoituksista vaikein, mutta samalla helpoin. Suurin guru on tavallinen elämä.

Elämän rikkautta teidän kaikkien uuteen vuoteen!

Avainsanat: elämä, etsiminen, henkisyys, riippuvuus, tässä ja nyt

Olematon minä

Sunnuntai 30.12.2012 klo 14:09

Tämä kirjoitus on tehnyt tuloaan jo pari viikkoa, mutta se ei tahdo oikein muotoutua. Ehkä siksi, että asia, josta haluaisin kirjoittaa, jotenkin katoaa, jos sille antaa muodon tai hahmon, vaikka sitten vain sanallisen. Kirjoitanpa muutaman sanan, niin katsotaan, mihin päädyn...

Vaikka en koko ajan kontrolloi kaikkea, mitä elämässäni tapahtuu, tapahtuvat asiat siitä huolimatta. Työt tekevät itsensä, laskut maksavat itsensä, kissaa tulee halittua ja metsälenkit syntyvät ihan itsestään, kun vain astun polulle ja annan hetken viedä. Kuka sitten tekee tämän kaiken, jos en minä?

Niin psykoterapiassa kuin monissa moderneissa henkisissä suuntauksissakin korostetaan ihmisen itsensä osuutta elämän muodostumisessa tietynlaiseksi. "Minä" teen päätökset, valinnat, ratkaisut ja toimenpiteet, ja jos menee "pieleen", toisin sanoen tapahtuu jotain, josta en pidä, niin omaa syytäni kaikki. En ollut yrittänyt tarpeeksi, olin välttänyt vastuutani tai tiedostamattani vetänyt puoleeni moisen epäonnen. Vähän kuin muinaisina aikoina, kun ihmistä kohdannut epäonni tulkittiin jumalten vihaksi. Epäonni on niin sietämätön asia, että sen täytyy johtua jostakin; syyllisen on löydyttävä, jotta voitaisiin välttää tapahtumien toistuminen. Näin ollaan taas kontrollissa. "Niin vain tapahtui" on ihmiselle kestämätön ajatus.

Kuka tämä "minä" sitten on? Tarkemmin tarkasteltuna se koostuu enimmäkseen ajatuksista. Uskomuksista, muistoista, kuvitelmista, mieltymyksistä, mielipiteistä. Mutta nämähän muuttuvat kaiken aikaa! Teen johtopäätöksiä kaikesta, mitä minulle tapahtuu, ja muodostan niistä aina uusia selityksiä itsestäni, yhteiskunnasta, maailmasta ja elämästä yleensä. Samalla vanhat selitykseni katoavat jonnekin. Mieleni selittää jatkuvasti minulle tapahtuvia asioita ilman, että aktiivisesti itse edes tuottaisin noita selityksiä. Ei tarvitse kuin hetkeksi pysähtyä tarkkailemaan omaa mieltään kun huomaa, että ajatuksia tulee jostain ja menee jonnekin, ihan omia aikojaan. Tämä "minä" ei siis ole kovin pysyvää sorttia.

"Minä" käsittää myös tämän fyysisen kehoni. Kehon, jolla voin tehdä vaikka mitä. Kehon, joka ihan itsekseen kasvaa, kehittyy, muuttuu, aistii ja tuntee, ylläpitää uskomattoman monimutkaisia toimintoja, sairastuu, paranee, ja aikanaan kuolee. Minun ei tarvitse millään tavoin vahtia, että sydämeni lyö ja hengitykseni toimii, vaan voin kaikessa rauhassa vaikka nukkua! Soluni uusiutuvat koko ajan, enkä siis ole fyysisestikään enää sama ihminen kuin olin syntyessäni.

Kun katson fyysisen kehoni ja mieleni taakse, mitä siellä on? EI MITÄÄN. Ei niin yhtikäs mitään. Ja silti jotain on. Jokin, joka hiljaa todistaa tätä kaikkea. Jokin, joka on tietoinen kaikesta, mutta ei ole passiivinen sivustakatsoja vaan jotenkin hyvin aktiivisen ja - paremman sanan puuttuessa - innostuneen oloinen. Se suorastaan tärisee innostuksesta. Se on se jokin, jonka olemassaolosta olen tullut aina vain tietoisemmaksi vuosien vieriessä. Huolimatta siitä, että fyysisestä syntymästäni on kulunut 44 vuotta, tunnen sisimpäni olevan aina vain se sama. Pysyvä, elävä, muuttumaton. Niin tuttu, ja silti mysteeri. Väistämättä herää kysymys, että jos kerran tämä Jokin ei tunnu muuttuvan miksikään, olisiko sen olemassaolo mitenkään sidottu fyysisen ruumiini olemassaoloon? Kun ei se kerran muutu, vaikka ruumiini muuttuukin? Olisiko se sellainen osa minua, joka on olemassa aina? Yli syntymän ja kuoleman rajojenkin?

Kiinnostavaa on myös se, että voin olla tietoinen tuosta hiljaisesta tietoisuudesta. Ikään kuin sieltä katsoisi joku, ja joku, jota kutsun minäksi, katsoisi takaisin. Joku siinä kohtaa Jonkun. Kenties siellä on se, jota olen koko ikäni etsinyt, mutta eksynyt omani ja toisten mielen tuottamiin selityksiin siitä. Mutta sitä ei voi selittää, sen voi vain kokea. "Tao, jonka voi nimetä, ei ole Tao."

 

643991_413937201989591_25775508_n.jpg

Avainsanat: minä, elämä, kuolema

Terapeuttisesta paranemisprosessista

Sunnuntai 9.9.2012 klo 12:09

Olen terapiatyössäni monesti kohdannut asiakkaan, joka ei halua tutkia omaa menneisyyttään ja varsinkaan lapsuuttaan. Hän haluaa kieltää varhaisten vuosiensa merkityksen sille, miten hän nykyhetkessä toimii, ja käsittelisi asioitaan mieluiten vain tämän hetken näkökulmasta. Hän yrittää muuttaa käytöstään pelkästään päättämällä niin, eikä voi käsittää, miksei se onnistu.

Ymmärrän hyvin, miksi lapsuuden asioiden käsittely tuntuu vastenmieliseltä. Siellä voi olla paljon pelkoa ja kipua, jotka mieluummin haudataan mielen syövereihin kuin tunnustetaan ja käsitellään. Menneisyyden muistelu tuntuu monesta myös turhalta siksi, että sitä ei enää voi muuttaa. Joku saattaa kokea, että lapsuuden olosuhteiden ääneen myöntäminen on vanhempien syyllistämistä, joku toinen mieluiten kieltäisi vanhemmillaan olevan minkäänlaista osuutta siihen, minkälainen ihminen hänestä on kasvanut.

Lemmikkieläinten kohdalla on yleensä paljon helpompi myöntää pentuajan merkitys eläimen myöhemmälle käyttäytymiselle. Moni on hyvin tietoinen siitä, minkä ikäisenä pentujen katsotaan olevan luovutuskelpoisia, koska he ymmärtävät, miten suuri merkitys emon hoivalla on pennun terveyden, sosiaalisuuden ja itsenäisyyden kannalta. Erilaisten käytösongelmien ymmärretään juontavan juurensa eläimen varhaisten vaiheiden kokemuksista. Kiinnostavaa on siksi se, miten vaikea joidenkin on hyväksyä sama näkökulma oman itsensä kohdalla. Liekö syynä se, että silloin joutuisimme itse vastuuseen omien lastemme kehityksestä?

Terapeuttisessa paranemisprosessissa on mielestäni oltava kaksi näkökulmaa: menneisyys ja nykyisyys. Ilman ymmärrystä siitä, missä olosuhteissa käyttäytymismallimme ovat syntyneet, ei niitä voi muuttaa. Tilanne on yhtä mahdoton kuin se, jos yrittää hävittää pihastaan voikukkaa ainoastaan noukkimalla niitä pois. Ne vintiöthän puskevat päänsä uudelleen ylös heti, kun silmä välttää. Jos haluaa päästä voikukasta eroon, on sen juuretkin kaivettava ylös. Sama pätee meidän ihmisten kohdalla: on mentävä asioiden juurille, jotta niille voisi mitään tehdä.

Ymmärtäminen on avain muutokseen. Muutos käynnistyy, kun tiedostaa, mihin olosuhteisiin on lapsena reagoinut omaksumalla tietyn käyttäytymismallin. Nämä mallit ovat aina seurausta jostain, ne eivät synny tyhjiössä. Yleensä kysymys on hyväksytyksi tulemisesta. Pieni lapsi on täysin riippuvainen vanhemmistaan ja siitä, että nämä eivät hylkää häntä. Hän tietää, että hylättynä hän ei selviä hengissä. Siispä hän alkaa mukautua niihin olosuhteisiin ja ihmisiin, joiden keskelle hän on syntynyt. Hän vaistoaa hyvin varhaisessa vaiheessa toisten tunteet ja erityisen herkkä hän on sille, katsotaanko häntä rakastavasti. Ja rakkauttahan ei voi teeskennellä. Pieni lapsi näkee, laajenevatko häntä katsovan henkilön pupillit kiintymyksestä, ja tuntee omassa kehossaan, ovatko häntä hoitavat kädet lempeät ja rauhalliset vai kovat ja kiireiset.

Sopeutuakseen ympäristöönsä ja varmistaakseen, että häntä ei hylätä, pieni lapsi alkaa rajoittaa itseään. Hän jättää vähitellen ilmaisematta ne tunteet ja tarpeet, joiden hän vaistoaa olevan ei-toivottuja. Ilmaisun sijaan hän turvautuu epäsuoriin ilmaisukeinoihin: manipulointiin, uhmaan, kiltteyteen, harmittomuuteen tai passiiviseen aggressiivisuuteen, sekä monenlaisiin sijaistoimintoihin. Tunteet kun eivät koskaan suostu täysin tukahtumaan, vaan löytävät aina jonkin keinon purkautua. Ihminen on organismi, joka aina hakee tasapainoa, eli homeostaasia.

Nämä varhaislapsuudessa omaksutut selviytymiskeinot seuraavat meitä aikuisuuteen. Vaikka olosuhteet ovat muuttuneet, toimimme yhä samoin kuin lapsuudenperheessämme. Ja tässä tulee se syy, minkä takia on niin tärkeää tiedostaa omat juurensa: huomaamme, että meidän ei enää tarvitsekaan rajoittaa itseämme varmistaaksemme, että meidät hyväksytään. Lisäksi voimme vihdoin surra niitä asioita, jotka menetimme kauan sitten, kun emme voineet ilmaista itseämme turvallisesti. Se on aivan yhtä tärkeä surutyö kuin rakkaan läheisen menettämisen kohdalla tehtävä työ. Tiedostamalla, missä ja miksi selviytymiskeinomme ovat syntyneet, palautamme myös vastuun sinne, minne se kuuluu. Yksikään lapsi ei ole syyllinen omiin ongelmiinsa, eikä vastuussa niistä olosuhteista, joissa hän on kasvanut. Mutta aikuistuttuaan hän on vastuussa siitä, että ei siirrä omia vanhentuneita käyttäytymismallejaan eteenpäin omille lapsilleen. Ja tämän vastuun voi kantaa ainoastaan katsomalla omaa menneisyyttään.

Sielullisesta näkökulmasta katsottuna lapsuutemme olosuhteet eivät ole ongelma, vaan välttämätön käynnistäjä niille asioille, joita olemme tulleet tähän elämään kokemaan. Esimerkiksi alkoholistiperheiden lapsille kehittyy usein äärimmäisen tarkka vaisto, jolla he tulkitsevat toisten ihmisten sanattomia viestejä. Tämä vaisto on arvokas lahja ja siitä on myöhemmässä elämässä paljon hyötyä, kun sitä oppii käyttämään. Opettajani tapasivat sanoa, että terapian myötä vähitellen "paska muuttuu lannoitteeksi" eli omien rankkojen kokemusten läpikäynti avaakin tietä suuremmalle ymmärrykselle, myötätunnolle, anteeksiannolle ja toisten auttamiselle. Nämä ovat korkeampia, henkisiä ominaisuuksia, joita ei voi opetella kirjoista.

Menneisyyden tiedostaminen avaa myös mahdollisuuden sanoa vihdoin ääneen se, mikä omalle itsellemme on totta. Se lapsi, joka ei uskaltanut sanoa, miltä hänestä tuntuu, saa lopultakin suunvuoron. Olen nähnyt monesti, kuinka terapiassa asioiden ja tunteiden ääneen sanominen saa aikaan muutoksen siinä, miten ihminen nykyhetkessä toimii. Tämä muutos näyttäisi tapahtuvan ihan itsestään ilman, että omaa käytöstään tarvitsee tietoisesti muuttaa. Riittää, kun piilossa ollut syy on saatu päivänvaloon. Silloin se menettää voimansa ja lakkaa vaikuttamasta meihin. Terapiassa toki harjoitellaan vaihtoehtoisia toimintamalleja nykyhetkenkin tilanteissa, mutta varsinainen muutos tapahtuu pinnan alla.

Avainsanat: menneisyyden tiedostaminen, selviytymiskeinot, terapia, vastuu

Paranemisen avaimet, osa 2

Maanantai 3.9.2012 klo 10:33

Tässä tulevat nyt Gabor Matén kirjan "When the Body Says No" loput neljä paranemisen avainta.

4. Autonomy (Itsemääräämiskyky)

Sairaudella ei pelkästään ole historiaa, vaan se myös kertoo historiaa meidän omasta elämästämme. Sairaudessa kulminoituu elämänmittainen taistelu Itsen (Self) puolesta. "Itse", isolla kirjoitettuna, tarkoittaa tässä ihmisen aidointa, autenttisinta olemusta, joka pyrkii joka hetki toteutumaan ja tulemaan näkyviin. Se tarkoittaa ihmisen tietoisuutta itsestään, muista ihmisistä ja ympäristöstä erillisenä.

Pelkästään yksinkertaisesta, biologisesta näkökulmasta katsoen voi näyttää siltä, että fysiologisen organismin selviytyminen olisi luonnon tärkein pyrkimys. Vielä sitäkin tärkeämpää näyttäisi kuitenkin olevan autonomisen, itse itseään säätelevän psyyken säilyminen. Mieli ja sielu sietävät vakaviakin fyysisiä koettelemuksia, mutta lukuisat esimerkit osoittavat, että fyysinen ruumis alkaa vähitellen antaa periksi, jos psyykkinen eheys ja vapaus ovat uhattuina.

Tästä minulla on mainio omakohtainen kokemus. Olin kärsinyt vuosia lapaluitteni välissä olevasta solmusta, joka tuntui välillä suorastaan kylmenevän ja aiheutti päänsärkyjä ja käsien puutumista. Päätäni ja käsiäni oli kyllä (turhaan) tutkittu, mutta kukaan ei ollut hoksannut katsoa, mitä tukirangalleni kuului. Jumpat ja muut auttoivat hetkellisesti, mutta vaiva paheni. Menin sitten Antti Heikkilän vastaanotolle, ja hän totesi noin puolitoista minuuttia minua kuunneltuaan, että vaiva on psykosomaattinen ja kiusaa yleensä vastuullisia, tunnollisia ja itseltään liikaa vaativia ihmisiä. Fyysisellä tasolla vaiva tarkoitti sitä, että selän syvät lihakset menevät jumiin, koska jatkuva psyykkinen epätasapaino aiheuttaa kehossa jännitystilan. Hän alkoi puhua juuri tästä autenttisen Itsen toteutumisesta ja kehotti minua kysymään voimaeläimeltäni, Jumalalta tai enkeleiltä, mikä se on, jota vastustan, ja joka ongelman aiheuttaa. Enpä ollut koskaan kuullut moisia kysymyksiä lääkärin vastaanotolla! Antti avasi lihasteni solmut manuaalisesti ja sanoi, että yleensä vaiva poistuu, kun ihminen oivaltaa, mistä siinä on kyse. Samana iltana nukkumaan mennessäni pyysin asiaan opastusta ja näinkin unen, jonka tulkinta johdatti minut sellaisen asian äärelle, jonka olin uppiniskaisesti (!!) mielessäni kieltänyt vuosikausia. Samalla hetkellä, kun asian itselleni myönsin, tunsin että selässäni ollut solmu napsahti auki. Ja auki se on siitä lähtien pysynytkin. Antti, kiitokset, olet melkoinen poppamies.

Sairaus on loppujen lopuksi rajakysymys. Rajoilla tarkoitetaan sitä omaa, näkymätöntä reviiriämme, joka erottaa meidät ympäristöstämme ja toisista ihmisistä. Ne perustuvat siihen tietoiseen, sisäiseen tuntemukseen, joka määrittelee, kuka minä olen. Monet meistä ovat oppineet, että meidät määritellään ulkopuolelta. Matka oman itsen määrittelemiseen alkaa siitä, kun kysyy itseltään: "Mitä minä haluan enemmän, tai vähemmän, omassa elämässäni ja ihmissuhteissani? Mistä pidän, mistä en pidä? Paljonko jaksan, ehdin tai haluan tehdä?" Nämä kysymykset voivat olla hyvin pelottavia, koska ne saattavat johtaa oman elämän muuttumiseen, ja siksi moni ei uskalla koskaan pysähtyä niitä kysymään.

Tutkimusten mukaan ihmiset, jotka ovat kokeneet vakavaa omia rajojaan rikkovaa kohtelua iässä, jossa heille ei vielä ollut kehittynyt autonomista Itseä, ovat suurimmassa vaarassa sairastua. Lapsuusajan stressitekijöitä ovat mm. emotionaalinen tai seksuaalinen hyväksikäyttö, väkivalta, vanhempien päihteiden käyttö tai mielenterveyden ongelmat, ja niillä on selvä korrelaatio aikuisiän riskikäyttäytymisen, terveysongelmien ja ennenaikaisten kuolemien kanssa. Useimpien lasten rajoja ei ole näin rajusti rikottu, mutta aivan yhtä haitallista on se, että lapsen rajat eivät alun perinkään pääse rakentumaan. Monet vanhemmat eivät osaa tukea lapsensa terveiden rajojen kehittymistä siksi, että he itsekään eivät ole siinä tukea saaneet. Sitä ei voi antaa, mitä itsellä ei ole.

Ilman selkeitä rajoja itsensä ja vanhempiensa välillä lapsi pysyy sulautuneena vanhempaansa. Hänellä ei silloin ole mahdollisuutta ilmaista omaa tahtoaan eikä sanoa "ei" (eikä siksi myöskään "kyllä"!) Hän kokee olevansa vastuussa vanhempiensa tunteista ja tarpeista. Kun tällainen lapsi kasvaa aikuiseksi, hän hakeutuu ihmissuhteisiin, joissa hän voi edelleen pysyä yhteensulautuneena, riippuvaisena toisesta ihmisestä. Koska sairauteen johtava immuniteetin hämmennystila heijastaa ihmisen vaikeutta erottaa toisistaan Itse ja ei-Itse (kaikki se, joka on minun rajojeni ulkopuolella), on yksi paranemisen edellytyksistä juuri omien rajojen rakentaminen tai tunnistamaan opettelu.

5. Attachment (Kiintymys, liittyminen)

Kiintymys on se yhteys, jolla liitymme maailmaan. Varhaisissa kiintymyssuhteissamme joko opimme tai kadotamme kykymme pysyä avoimina, terveinä ja itse itseämme hoivaavina. Juuri noissa kiintymyssuhteissa opimme ilmaisemaan vihaa tai tukahduttamaan sen. Itsemääräämiskykymme joko kehittyy tai tuhoutuu. Yhteys toisiin on myös paranemisen edellytys. Monet tutkimukset osoittavat, että ihmiset, joilla on vähän tai ei lainkaan sosiaalisia kontakteja, ovat suurimmassa vaarassa sairastua.

Pettymykset ihmissuhteissa aiheuttavat surua, vihaa ja suurta kipua. Näitä tunteita välttääkseen ihminen saattaa kääntää selkänsä toisille ihmisille ja katkeroitua. Joskus on helpompi jäädä kiinni katkeruuteen sen sijaan, että antaisi itselleen luvan tuntea kaiken sen kivun, joka pettymyksistä on seurannut, sekä uskaltaisi myöntää oman kaipauksensa toisen ihmisen luo. Kaiken vihamme alla on turhautumisemme siitä, että emme ole kokeneet kaipaamamme syvällistä, intiimiä kontaktia toiseen ihmiseen. Paraneminen edellyttää ja tarkoittaa sitä, että uskallamme kohdata jälleen sen haavoittuvuutemme, joka alunperin sai meidät emotionaalisesti sulkeutumaan. On tärkeää huomata, että emme ole enää avuttomia, riippuvaisia lapsia, eikä meillä ole enää syytä pelätä haavoittuvuuttamme. Saatamme tulla satutetuksi ja pettyä, mutta kykenemme selviytymään siitä. Voimme vihdoin antaa itsellemme luvan kunnioittaa meissä olevaa ihmisen universaalia kaipuuta yhteyteen, ja haastaa sen syvälle juurtuneen uskomuksen, joka tiedostamattamme sairastuttaa niin monia: että emme ole rakastettavia, rakkauteen kykeneviä.

6. Assertion (Vakuuttaminen)

Vakuuttaminen tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että julistamme itsellemme ja maailmalle: "Minä olen" ja "Minä olen, kuka olen".

Kirjassa tulee toistuvasti esille, kuinka ihmiset pelkäävät sitä, että jos he eivät ole koko ajan toimeliaita, he kokevat kauhistuttavaa tyhjyyttä. Heille reaalimaailma tarkoittaa kaaosta, oleminen tekemistä, merkityksellisyys aikaansaannoksia. He luulevat, että itsemääräämiskyky ja vapaus tarkoittavat oikeutta tehdä, toimia ja reagoida miten huvittaa.

Vakuuttavuus on syvempi oman itsen julistuksen muoto kuin pelkkä toiminnanvapaus. Se on sitä, että olemme olemassa riippumatta siitä, miten meitä on kohdeltu, mikä on historiamme, persoonallisuutemme, kykymme tai muiden käsitys meistä. Vakuuttavuus tarkoittaa, että meidän ei enää tarvitse tekemisillämme perustella oikeuttamme olla olemassa.

7. Affirmation (Vahvistaminen)

Vahvistamme itseämme tekemällä positiivisia, arvokkaita asioita. On kaksi perusarvoa, joiden kunnioittamisella on suuri parantava ja eheyttävä vaikutus.
Ensimmäinen arvo on luovuus. Jumalat loivat ihmisen omaksi kuvakseen, joten meilläkin on sisäsyntyinen tarve luoda. Luovuus voi ilmetä useiden kanavien kautta: kirjoittamalla, taiteen tai musiikin kautta, työn, kokkaamisen, puutarhanhoidon tai sosiaalisen kanssakäymisen kautta. Tärkeintä on kunnioittaa tätä tarvetta ja etsiä sille kanava. Sen kunnioittaminen parantaa; sen tukahduttaminen näivettää niin ruumista kuin sieluakin. Ja on tärkeää muistaa, että luovuus on prosessi, ei lopputulos!

Toinen arvo on maailmankaikkeus, ja meidän yhteytemme kaikkeen, mikä on. Harha, että olemme irrallamme, yksin ja ilman kontaktia, vahingoittaa meitä pahasti. Huolimatta siitä, miten paljon elämä on meille tätä synkkää kuvaa näyttänyt, on se silti pelkkä harha.

Fyysisessä mielessä on helppo nähdä, että käsityksemme itsestämme maailmankaikkeudesta erillisinä olentoina on harha: meidät on tehty samoista aineksista kuin kaikki muutkin, ihmiset, eläimet, puut, kivet, meret, jopa tähdet. Tietoisuutemme itsestämme aiheuttaa sen, että tunnemme olevamme erillisiä, mutta todellisuudessa emme koskaan ole erossa muista. Tätä tietoisuutta voi myös nimittää egoksi.

Sairauden myötä moni alkaa vaistomaisesti etsiä omaa hengellisyyttään. Sen voi löytää traditionaalisista uskonnoista, meditaatiosta tai luontoyhteyden kautta. Polku on jokaiselle oma. Kaikille etsintä ei suinkaan ole helppoa. "Etsivä löytää", sanotaan. Etsiminen sinänsä on jo löytämistä, sillä voimme etsiä ainoastaan sitä, jonka jollain tasolla tiedämme olevan olemassa.

Monet työstävät asioitaan psykologisessa mielessä, mutta eivät koskaan avaudu omille hengellisille tarpeilleen. Toiset etsivät parannusta ainoastaan hengellisillä tavoilla ja etsivät Jumalaa tai universaalia Itseä, eivätkä huomaa, miten tärkeää on tuntea myös oma, persoonallinen ja inhimillinen Itsensä ja kehittää sitä. Terveyteen vaaditaan, että huolehtii itsestään fyysisellä, psyykkisellä ja hengellisellä tasolla. Minkä tahansa tason laiminlyönti altistaa epätasapainolle ja sairaudelle.

Avainsanat: Gabor Maté, henkisyys, ihmissuhteet, luovuus, paraneminen, sairaudet, tietoisuus

Psykoterapia ja spirituaalisuus

Sunnuntai 26.8.2012 klo 22:52

Olen työskennellyt psykoterapeuttina 7 vuotta. Viitekehys, johon olen kouluttautunut, on hahmo- eli gestalt-terapia. Se on terapiamuoto, jonka taustalla olevat suuntaukset ovat gestalt-psykologia, psykoanalyysi, eksistentialismi, Zen ja Tao, reichiläinen luonneanalyysi sekä psykodraama. Usein hahmoterapiaan yhdistetään myös jungilaisia vaikutteita.

Hahmoterapia on eksistentiaalista terapiaa, joka tarkoittaa sitä, että siinä tarkastellaan ihmistä sellaisena kuin hän on, ei sellaisena, kuin hän on joskus ollut tai sellaisena, kuin hänen pitäisi olla. Ihminen on sellainen, kuin on. Hahmoterapian lähestymistapa on fenomenologinen, eli se tarkastelee ihmistä ja hänen elämässään tapahtuvia asioita ilmiöinä, jotka ovat merkityksellisiä ja lähtökohtaisesti aina ihmiselle itselleen totta. Työskentelyote on kokeileva ja kokemuksellinen: otetaan jokin asia tarkasteluun, katsotaan, mitä tapahtuu, ja mitä tunteita tai kokemuksia se tässä hetkessä nostattaa.

Tunteiden kokemisella on hahmoterapiassa keskeinen merkitys. Ajatuksemme laukkaavat edestakaisin, kiertävät kehää, ovat vanhentuneita tai joltain toiselta omaksuttuja, mutta tunteemme ovat aina meidän omiamme, ja siksi kertovat paljon enemmän omasta totuudestamme kuin pelkät ajatukset. Jos jokin ajatus herättää meissä ahdistusta, pelkoa, vihaa tai surua, tai iloa, toivoa tai rauhaa, ollaan jo syvempien, henkilökohtaisten totuuksien äärellä.

Ulottuvuus, joka psykoterapiassa perinteisesti sivuutetaan, on henkisyys tai spirituaalisuus. Hahmoterapian fenomenologinen näkökulma antaa mielestäni mahdollisuuden ottaa myös nämä asiat työskentelyyn mukaan: ihmisen henkiset kokemukset ovat hänelle tosia, joten niitä ei pidä kieltää eikä rationalisoida pois. Abraham Maslow'n tunnetussa tarvehierarkiassa on aivan ylimpänä tarve kokea olevansa osa suurempaa kokonaisuutta, tarve transsendentaalisille kokemuksille. Niillä tarkoitetaan yleensä ihmisen havaintokokemuksen ulkopuolelle jääviä ilmiöitä, joista ei voida saada järkitietoa. Tällainen ilmiö on transsendentti eli transsendentaali: käsityskyvyn ylittävä mysteeri, josta voimme tietää vain, millainen on oma kokemuksemme siitä, emme, millainen tuo asia todellisuudessa on. Transsendenssi on myös aistien tehostumista, jota kutsutaan yliaistillisuudeksi. Tällaisilla kokemuksilla voi olla hyvin suuri parantava vaikutus, ja toisaalta niiden kieltäminen voi tehdä elämästä tyhjää ja merkityksetöntä. Joidenkin teorioiden mukaan erilaiset riippuvuudet olisivatkin osittain juuri kaipausta transsendentaalisen, spirituaalisen yhteyden kokemiseen. Itse olen samaa mieltä.

Shamaanit olivat perinteisesti yhteisönsä parantajia ja kykenivät liikkumaan henkimaailman ja fyysisen maailman välillä. Psykoterapeuttia voidaan pitää modernina shamaanina: hän käyttää intuitiotaan ja tunneälyään, jotka saattavat antaa hänelle aavistuksia sellaisistakin asioista, joiden olemassaolosta asiakas itse ei joko ole tietoinen tai ei halua niistä puhua. Minua on kiehtonut kovasti ajatus siitä, mitä shamaanien mielestä ihmiselle tapahtuu, kun hän kokee trauman: osa hänen sielustaan poistuu paikalta ja menee turvaan suojautuakseen hirvittävältä tapahtumalta. Psykologiassa tämä ilmiö tunnetaan dissosiaationa. Shamaanit uskovat, että sielun osa on palautettava ihmiselle, jotta hän voisi parantua. Se tuntuu hyvin loogiselta: jos terapiassa osa ihmisen sielusta on yhä turvapaikassaan, eikä siis läsnä, ei sen kanssa voi myöskään kommunikoida eikä traumasta voi parantua!

Esimerkkinä edelläolevasta voisi olla vaikka tilanne, jossa ihminen on lapsuudessaan joutunut väkivallan kohteeksi. Välttyäkseen kohtaamasta hirvittävän kokemuksen aiheuttamia tunteita hän kieltää ne ja saattaa jopa unohtaa tapahtuneen kokonaan. Unohtaminen ei kuitenkaan tarkoita, ettei tapahtuneella olisi vaikutusta hänen elämäänsä, päinvastoin: sen seurauksena voi ilmetä pelkoja, riippuvuuksia, aggressiivisuutta, masennusta tai parisuhdeongelmia. Shamaani tekisi tällaisen potilaan puolesta matkan henkimaailmaan ja pyytäisi opastusta, psykoterapeutti voi käyttää mielikuva- tai kehotyöskentelyä trauman purkamiseksi. Vaikka asiakas muistaisikin tapahtuneen, ei sen pelkkä sanallinen käsittely riitä, vaan myös siihen liittyneet tunteet on käytävä uudelleen läpi, nyt tosin turvallisissa olosuhteissa ja oman, aikuisen tietoisuuden ollessa koko ajan läsnä.

Energiatyöskentely, jota voi olla esimerkiksi reiki, voi kokemukseni mukaan auttaa huomattavasti traumaattisten kokemusten ja tunnelukkojen purkamisessa. Psykologinen ja kehollinen työskentely ei riitä, jos ongelma on edelleen olemassa ihmisen energiakehon tasolla tai chakroissa. Esimerkiksi seksuaalisen rajojen ylittämisen kohteeksi joutuneella voi olla toinen chakra (sakraalichakra) epätasapainossa, mikä saattaa ylläpitää haitallisia käyttäytymismalleja ja aiheuttaa sen, että ihminen ei pääse työstämään vihantunteitaan loppuun. Pehmeä ja lempeä reikienergia menee aina sinne, missä sitä tarvitaan, eikä se voi koskaan vahingoittaa, ainoastaan parantaa. Jopa Vatikaani on antanut reikille siunauksensa. Ja käsillähän on parannettu kautta ihmiskunnan historian!

Länsimainen ihmiskäsitys on mielestäni liian kapea ja lääketiede liian oirekeskeinen, jotta sairauksien syntymistä ja niistä paranemista voitaisiin todella ymmärtää. Jos näemme ihmisen vain pelkistettynä, fyysisenä olentona, menetämme suuren osan siitä viisaudesta, joka voisi oikeasti auttaa paranemisessa. Erilaiset vaihtoehtohoidot nähdään herkästi puoskarointina, uskomushoitoina ja huuhaana, ja luullaan, että moderni lääketiede voisi täysin korvata ihmisessä itsessään olevan syvemmän viisauden. Mutta lääketieteeseenkin sisältyy melkoinen määrä uskomuksia: lääkärin valkoinen takki ja hänen tekemänsä toimenpiteet ja antamansa lääkkeet tehoavat myös siksi, että potilas uskoo niihin. Tämä placebo-vaikutus alkaa olla jo hyvin tunnettu ja tunnustettu.

Kokonaisvaltaisuuden merkitys hyvinvoinnissa ja hoidossa aletaan nähdä jo maailmalla. Esimerkiksi Englannissa on sairaaloiden syöpäosastolle palkattu reikihoitajia, ja shamanismi on hyväksytty osaksi virallista terveydenhuoltojärjestelmää. Välillä mietin, miksei meillä Suomessa. Ylimielisyyttä ja pelkoako? Vai tiede- ja teknologiauskovaisuutta? Luotan kuitenkin siihen, että ihmisten omat, myönteiset kokemukset vähitellen tekevät vaihtoehtohoidoista hyväksyttävämpiä ja ne aletaan nähdä meilläkin luonnollisena osana hyvinvointia.

Avainsanat: energia, hahmoterapia, henkisyys, psykoterapia, reiki, shamaani, transsendenssi

Paranemisen avaimet, osa 1

Keskiviikko 22.8.2012 klo 9:45

Pääsin loppuun Gabor Matén kirjassa "When the Body Says No" ja kylläpä oli rautaista tekstiä viimeiselle sivulle saakka! Harvoin törmää ammattikirjaan, joka on yhtä inspiroiva ja mielenkiinnon vangitseva.

Esiteltyään lukuisia potilaitaan, heidän sairauskertomuksiaan, ja omia havaintojaan tukevia lääketieteellisiä tutkimustuloksia Maté kuvaa keinot, joilla itse kukin voi pienentää omaa riskiään sairastua. Ja tässä kirjan viimeisessä luvussa alkaa pilkottaa toivo. Siitä huolimatta, että omat perintötekijät, kasvuympäristö ja opitut käyttäytymismallit näyttäisivät vievän suorinta tietä syöpään tai johonkin autoimmuunisairauteen, on vielä paljon, mitä voi tehdä terveytensä eteen. Luvun nimi on The 7 A's of Healing.

1. Acceptance (Hyväksyminen)

Hyväksyminen tarkoittaa yksinkertaisesti halua tunnistaa ja hyväksyä asioiden todellinen tila. Se tarkoittaa rohkeutta kohdata myös negatiiviset asiat ja antaa niiden lisätä ymmärrystämme, sortumatta kuitenkaan pessimistisyyteen tulevaisuuden suhteen. Maté kannustaa suosimaan negatiivista ajattelua, millä hän tarkoittaa sitä, että ei kielletä ikävien, hankalien, satuttavien tai pelottavien tunteiden ja tosiasioiden olemassaoloa. Hän kritisoi vuosia muodissa ollutta positiivisen ajattelun mallia siksi, että kun kaikki asiat käännetään aina positiivisiksi, on suuri vaara, että negatiiviset asiat jäävät kokonaan huomiotta ja niiden tuoma arvokas tieto pimentoon. Esimerkkinä tästä voisi olla, että niin kauan, kuin näemme lapsuutemme ainoastaan positiivisena, vanhempamme hyvinä ja pelkästään hyvää tarkoittavina, kiellämme ne tekijät, jotka ovat voineet vaikuttaa aikuisiän ongelmien syntyyn. Mikään ongelma kun ei synny tyhjiössä, vaan on aina reaktio johonkin. Jos aikuisella naisella on parisuhde-, riippuvuus- ja itsetunto-ongelmia, hän ei ole kehittänyt niitä itse vaan ne ovat syntyneet, kun hän on elintärkeinä varhaisvuosinaan joutunut sopeutumaan joihinkin ilmiöihin tai toisten ihmisten tekoihin. Hänen lapsuutensa ei mitenkään ole voinut olla pelkkää aurinkoa.

Hyväksyminen ei tarkoita sitä, että luovutetaan ja lannistutaan joskus sietämättömiltä tuntuvien olosuhteiden edessä. Se tarkoittaa, että tosiasioiden kieltäminen lopetetaan. Hyväksymisen kautta löytyy myös myötätunto omaa itseä kohtaan ja uskallus haastaa se ikivanha, syvälle haudattu uskomus, että emme ansaitsisi olla ehjiä ja kokonaisia, koska emme muka ole tarpeeksi hyviä.

2. Awareness (Tietoisuus)

Kaikkien, jotka haluavat parantua tai pysyä terveenä, on opeteltava uudelleen kadottamansa taito tunnistaa emotionaalinen totuus. Eläimet ja lapset ovat erityisen taitavia poimimaan vihjeitä siitä, mitä toinen ihminen tuntee. Se taito häviää meiltä usein puheen kehittymisen myötä siksi, että viestit, joita lapsena vastaanotamme ympäristöstämme (= toisilta ihmisiltä), ovat ristiriitaisia. Ihmiset sanovat tuntevansa yhtä, mutta lapsi aistii, että totuus on toinen. Äiti vaikka näyttää ja kuulostaa vihaiselta, mutta kieltää sen. Tämän ristiriidan lapsi ratkaisee siten, että hän päättelee jommankumman viestin olevan väärä, ja useimmiten se on äidin sana, joka jyrää, ja lapsi alkaa kieltää oman kokemuksensa. Lapsi ei voi ottaa sitä riskiä, että joutuisi jatkuvaan ristiriitatilanteeseen elämänsä tärkeiden ihmisten kanssa, joten hän antaa periksi.

Tietoisuus tarkoittaa tunteiden tunnistamisen lisäksi sitä, että opettelemme lukemaan kehomme viestejä stressistä. Mieli sivuuttaa ja kieltää stressin olemassaolon herkästi, mutta keho kertoo totuuden. Fyysisiä vaaranmerkkejä ovat mm. sydämen tykytys, uupumus, hikoilu, jatkuva pissahätä, päänsärky, selkäkipu, ripuli ja suun kuivuminen; emotionaalisia vaaranmerkkejä taas ovat jännittyneisyys, hypervalppaus, ahdistus, epätoivo ja elämänilon menettäminen; ja käyttäytymisessä epätavallinen impulsiivisuus, itkuisuus, ärtyneisyys ja taipumus ylireagointiin.

3. Anger (Suuttumus)

"En suutu koskaan. Kasvatan itselleni kasvaimen sen sijaan", sanoo eräs Woody Allenin elokuvahahmo.

Matén kirjassa kaikkia sairastuneita yhdistää se piirre, että he tukahduttavat suuttumuksensa. Suuttumuksen tukahduttaminen lisää sairastumisen riskiä merkittävästi siksi, että se lisää fyysistä stressiä kehossa. Moni on säikähtänyt lapsena jonkun toisen vihaa niin paljon, että on päättänyt olla ikinä suuttumatta itse. Siitähän voisi päätellä, että vihan ilmaiseminen raivostumalla on sekin haitallista!

Ja haitallistahan se onkin. Se on hyökkäys, joka uhkaa katkaista yhteytemme toisiin ihmisiin. Raivostuminen on haitallista ja pelottavaa niille, jotka joutuvat sen kohteeksi, ja lapsille se on suorastaan tuhoisaa. Pelkästään sanallinen raivoaminen ja huutaminen vahingoittavat lasta syvästi, fyysisestä väkivallasta puhumattakaan.

Raivoaminen on haitallista myös sille, joka raivoaa. Monissa tutkimuksissa on todettu yhteys vihamielisyyden ja korkean verenpaineen sekä sydänsairauksien välillä. Toisaalta myös vihan tukahduttaminen voi johtaa samoihin ongelmiin.

Vihantunne on puhdasta energiaa, jonka tarkoitus on mobilisoida meidät liikkeelle, toimimaan, pakenemaan tai puolustautumaan.  Kun terve suuttumus nousee, keho rentoutuu: leukanivelet rentoutuvat, suu aukeaa ja puheääni muuttuu matalammaksi. Hartiat putoavat ja koko kroppaan tulee voiman ja täydellisen läsnäolon tunne. Kaikki pelko ja ahdistus katoavat. Vihan, tai aggression, tärkein tehtävähän on suojella meitä. Kun henkisiä tai fyysisiä rajojamme loukataan, on luonnollista suuttua. Silloin olisi aika sanoa "ei", "en tahdo", "ei saa", "mene pois". Vihaenergian ollessa tukahdutettuna ei sitä edes tunne, eikä sen antama suojaava voima ole käytettävissä. Silloin itsensä puolustaminen ei onnistu.

Raivon noustessa keho jännittyy, kurkkua kuristaa, leukaperät kiristyvät, hengitys tihenee, ääni nousee ja ihminen tuntee ahdistusta ja pelkoa - siis aivan muuta kuin edellä kuvatun kaltaista tervettä vihaa! Raivon vallassa ihminen kadottaa todellisuudentajunsa ja vastuunsa ja toimii sokeasti, tiedostamatta itseään tai muita.

Sekä vihan tukahduttaminen että raivoaminen ovat keinoja välttää vihantunteen kohtaamista omassa kehossa luonnollisella tavalla. Kummassakaan tapauksessa ei vihaa todellisuudessa uskalleta kokea. Ällistyttävää kyllä, raivoavakaan ihminen ei uskalla tuntea vihaa, vaan hän ainoastaan purkaa sen hallitsemattomasti ulos (acting out). Tukahduttaminen ja raivoaminen ovat vihajatkumon ääripäitä. Voi olla, että luonnollisen vihan tukahduttaminen johtaa sen patoutumiseen ja ajoittaiseen räjähdysmäiseen purkautumiseen; ihminen siis heilahtaa äärimmäisyydestä toiseen. Tasapaino löytyy aina ääripäiden välistä, niin myös tässä vihakysymyksessä.

Se vanha neuvo, että suuttuessaan kannattaa laskea kymmeneen, onkin varsin toimiva! Siinä ajassa ehtii saada kiinni tunteestaan ja jalkansa takaisin maahan sen sijaan, että räjähtää saman tien ja tuhoaa jotain peruuttamattomasti. Hetken pysähtyminen auttaa tiedostamaan tilanteen ja löytämään sen rakentavan tavan ilmaista suuttumuksensa - sanomalla vaikka vain "ei kiitos". Sepä onkin vihaenergian se kaikkein pienin ilmaisutapa.

* * *
Jätän loput neljä avainta seuraavaan kertaan, jottei tämä kirjoitus venähtäisi aivan ylipitkäksi.

Olen ryhtynyt lukemaan Matén toista kirjaa, In the Realm of Hungry Ghosts, joka käsittelee riippuvuuksia paitsi lääketieteellisestä, myös emotionaalisesta ja kehityspsykologisesta näkökulmasta. Sekin on jo tempaissut minut mukaansa kuin paraskin romaani! Kirjoittelen varmaankin myös sen innoittaman jutun jossain vaiheessa.

Pitäkää itsestänne huolta, ihmiset.

Avainsanat: Gabor Maté, hyväksyminen, tietoisuus, suuttumus, raivo, tunteiden tukahduttaminen

Sairauksista, vastuusta ja syyllisyydestä

Sunnuntai 12.8.2012 klo 10:43

Olen lukenut Gabor Matén kirjaa "When the Body Says No - Exploring the Stress-Disease Connection", joka nimensä mukaisesti käsittelee stressin, ja nimenomaan emotionaalisen sellaisen, vaikutusta mm. syövän ja erilaisten autoimmuunisairauksien syntyyn. Gabor Maté on unkarilaissyntyinen, Kanadassa asuva lääkäri, joka on tullut tunnetuksi erityisesti työstään riippuvuuksien hoidossa.

En ole vielä lukenut kirjaa loppuun, mutta tähän saakka lukemani on ollut hyvin kiinnostavaa. Koska minulla ei ole lääketieteen koulutusta, en pysty kommentoimaan kirjan lääketieteellisiä osuuksia muuten kuin toteamalla: "ahaa, mielenkiintoista." Kirjan potilaskertomukset ja Matén omat elämänkokemukset sen sijaan ovat hyvin lähellä omia havaintojani ja käsityksiäni. Hänen työskentelytapansa ei ole tavanomaisen oire- tai laboratorioarvokeskeinen, vaan holistinen eli ihmistä kokonaisuutena tarkasteleva, mikä tarkoittaa sitä, että hän katsoo sairauksien syntyvän perimän, ympäristön ja ihmisen emotionaalisen persoonan yhteisvaikutuksesta.

Maté siteeraa useita tutkimuksia, joissa syöpään, reumaan, tulehduksellisiin suolistosairauksiin, astmaan ym. sairastuneista on kyetty erottamaan aivan tietynlaisia persoonallisuuden piirteitä. Lähes kaikki sairastuneet ovat olleet joko ankaria suorittajia tai kilttejä miellyttäjiä - joka tapauksessa heitä yhdistää omien tunteiden (erityisesti suuttumuksen) ja tarpeiden tukahduttaminen siksi, että he pitävät joko velvollisuuksiaan tai toisten ihmisten tarpeita omia tarpeitaan tärkeämpinä. "Ei saa olla itsekäs", ajattelee moni tällainen ihminen.

Jatkuvan stressin tiedetään muuttavan kehon hormonitasapainoa terveydelle haitallisella tavalla. Tunteiden tukahduttaminen aiheuttaa kehossa juuri tällaisen stressireaktion ja jännitystilan, jotka kroonistuvat nopeasti ja alkavat rasittaa elimistöä, jolloin sairastumisen riski kasvaa. Lisäksi se aiheuttaa neuroottisia ajatus- ja käyttäytymismalleja, mikä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ihminen alkaa automaattisesti välttää omien tunteidensa ilmaisua seurauksien pelossa. Nämä automatisoituneet välttämismekanismit tulevat niin tutuiksi, että lopulta niitä ei edes huomaa. Ne aiheuttavat kuitenkin suuria vaikeuksia myöhemmässä elämässä: kun ihminen ei uskalla sanoa, mitä haluaa, hän ei osaa myöskään puolustautua, mikä saattaa johtaa hyväksikäytön tai jopa kiusaamisen tai muun väkivallan kohteeksi joutumiseen; hän ei uskalla toteuttaa unelmiaan; hän sabotoi työ- ja parisuhteitaan, mikä johtaa tyytymättömyyteen ja katkeroitumiseen. Lisäksi hän siirtää oppimansa haitalliset käyttäytymismallit eteenpäin omille lapsilleen.

Ja haluammepa myöntää sitä tai emme, niin nämä käyttäytymismallit syntyvät lapsuudenkodissa. Jos lapsi ei saa ilmaista omia tunteitaan turvallisesti, hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tukahduttaa ne. Turvallinen ilmaisu tarkoittaa sitä, että lapsi saa suuttua, itkeä jne. ilman, että häntä vähätellään tai jopa rangaistaan, hänelle nauretaan tai hänet nolataan. Se tarkoittaa myös sitä, että lapselle ei opeteta, että hän ja hänen tunteensa jotenkin loukkaavat tai pahoittavat vanhempien mielen. Ja tämähän on hyvin tavallista monissa kodeissa: lapselle opetetaan, että hänen kiukkunsa loukkaa äitiä tai kyyneleensä huolestuttavat isää. Vanhempien on kyettävä pitämään omat tunteensa erillään lapsen tunteista, jotta hän saa ilmaista niitä rauhassa. Jos lapsi kokee, että hänen syvimmät tunteensa haittaavat toisia, tehdään hänen kehittyvälle minälleen suurinta mahdollista vahinkoa.

Miksi vanhemmat sitten eivät osaa erottaa lapsen tunteita omistaan tai näe lapsen hätää? Yksinkertaisesti siksi, että he eivät ole myöntäneet itse kokemaansa hätää, vaan kieltävät sen edelleen. He tukahduttavat yhä omat, lapsena kokemansa tunteet. Niin kauan, kuin vanhemmat eivät suostu myöntämään, että heidän omat vanhempansa ovat tehneet virheitä, he siirtävät näitä virheitä eteenpäin lapsilleen. Heidän on kohdattava oman lapsuutensa hätä, pelko, suru ja suuttumus omia vanhempiaan kohtaan ennen kuin he pystyvät kohtaamaan ne omissa lapsissaan. Se tarkoittaa, että omat vanhemmat on alettava nähdä kokonaisuuksina, inhimillisinä ihmisinä, eikä enää idolisoituina, kaiken arvostelun yläpuolella olevina hahmoina. Tämän todellinen näkeminen on syvällinen prosessi, joka aiheuttaa vielä aikuisiälläkin suurta pettymystä, suuttumusta ja surua, mutta johtaa lopulta kasvaneeseen ymmärrykseen, anteeksiantoon ja rauhaan.

Ymmärrän, että tästä(kin) kirjoituksesta joku saattaa päätellä, että yritän tehdä ihmisistä itsestään syyllisiä sairauksiinsa. Se ei ole tarkoitukseni. Minä puhun vastuusta. "Ei saa syyllistää" onkin yksi nykypäivän kummallisuuksista. Kun joku uskaltaa peräänkuuluttaa ihmisten omaa vastuuta asioista, herättää se joissain ihmisissä hurjan raivon. Tulee mieleen, kuinka joitakin vuosia sitten eräs naispoliisi sanoi julkisuudessa jotain sellaista, että naisten ei kannata kävellä keskellä yötä minihameessa Kaisaniemen puiston halki, jos haluavat välttyä raiskaukselta. Siitähän nousi hirveä meteli. Poliisia haukuttiin uhrien syyllistämisestä, väkivallan vähättelystä ja ties mistä. Nämä metelöijät eivät suostu näkemään omaa vastuutaan. Jos haluaa olla turvassa, kannattaa suojella itseään! Olisi toki ihanaa, jos eläisimme maailmassa, jossa jokainen voisi liikkua milloin haluaa ja missä haluaa, mutta kun tämä maailmamme ei ole sellainen! Maailmaa voi ja kannattaa toki yrittää muuttaa parempaan ja turvallisempaan suuntaan, mutta sitä ei kannata tehdä oman itsensä kustannuksella. Muitakin vaikuttamiskeinoja on kuin ehdoin tahdoin itsensä pahalle altistaminen sillä perusteella, että maailman "pitäisi" olla toisenlainen.

Se, että alkaa tiedostaa oman osuutensa sairauden tai väkivallan uhriksi joutumisessaan, ei ole syyllisyyttä. Se on vastuuta. Mistä ei ota vastuuta, sitä ei voi muuttaa. Niin kauan, kuin näkee muut syyllisinä ja itsensä avuttomana uhrina, myös pysyy uhrina. Uhrina olemisessa on tietysti se hyvä puoli, että itse ei tarvitse tehdä mitään, kun vika on aina olosuhteissa tai toisissa ihmisissä. On kuitenkin hämmästyttävää, miten paljon asioihin voi vaikuttaa, kunhan suostuu näkemään oman osuutensa. Se ei ole helppoa, mutta kannattaa. Se on tie oikeasti tyydyttävämpään elämään. Se on suurinta mahdollista rakkautta itseään ja ympäristöään kohtaan.

Avainsanat: Gabor Maté, sairaudet, stressi, syyllisyys, uhri, vastuu

Viisas Aino

Tiistai 3.7.2012 klo 12:23

En ole kirjoittanut lähes kahteen vuoteen. Elämässäni tapahtui asioita, jotka sillä hetkellä tuntuivat liian henkilökohtaisilta tässä blogissa jaettaviksi. Kävin läpi ankaran henkisen kriisin, jossa kyseenalaistin kaiken, jota olin elämässäni siihen saakka pitänyt totena - siis ihan kaiken. Siitä seurasi suuri tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunne. Jos mitään absoluuttista totuutta ei ole, eikä myöskään absoluuttista oikeaa ja väärää, niin mitä merkitystä millään sitten on? Mitä merkitystä minun elämälläni on?

Kriisi huipentui 3,5-vuotiaan Aino-kissani äkilliseen kuolemaan 5.3.2012. Ainolla oli ollut jatkuvia anaalirauhasongelmia, ja lopulta päätin poistattaa ne siltä kokonaan. Tuntui vähän pahalta leikkauttaa osa kissasta kokonaan pois, vaikka eläinlääkärit sanoivatkin, ettei leikattu sisäkissa anaalirauhasiaan mihinkään tarvitse. Minusta tuntui silti, että leikkauksella muutetaan sitä täydellistä kokonaisuutta, joka Aino oli, ja sillä täytyisi olla seurauksensa.

Aino leikattiin 29.2. ja se lakkasi syömästä leikkausta seuraavana iltana. Vein sen aamulla lääkäriin, ja se otettiin koko päiväksi tiputukseen. Myös seuraavaksi ja sitä seuraavaksi päiväksi. Aino heikkeni koko ajan ja vietti suurimman osan ajastaan sohvan takana piilossa, eikä se edelleenkään suostunut syömään. Eräänä iltana sille sitten nousi kuume, ja vein sen Pieneläinsairaalan päivystykseen, jonne se otettiin yöksi teho-osastolle. Aamulla Ainolle tehtiin hätäleikkaus, jossa selvisi, että sillä oli puhjennut vatsahaava ja massiivinen vatsakalvontulehdus. Vatsahaava oli sellaisessa paikassa, että sitä ei voitu leikkauksella korjata, ja Ainon annettiin nukkua pois. Vatsahaavan oli todennäköisimmin aiheuttanut Ainolle anaalirauhasten poiston jälkeen annettu tulehduskipulääke Metacam.

Suunnattoman suuren surun ja järkytyksen hitaasti helpottaessa päädyin takaisin elämän suurimpien kysymysten äärelle. Nyt niissä oli uusi sävy. Miten minä itse valitsen ajatella elämästä ja kuolemasta? Mihin minä haluan uskoa? Ainon elämä ja kuolema saivat uuden merkityksen ja aloin nähdä niissä piilleen suuren siunauksen. Ymmärsin, ettei elämässä yhtäkään asiaa voi erottaa kokonaisuudesta ja luokitella sitä hyväksi tai pahaksi, koska kaikki asiat liittyvät toisiinsa ja jokaisella kokemuksella on seurauksensa, joihin me voimme itse vaikuttaa. Ymmärsin, mitä Viktor Frankl tarkoitti sanoessaan, että ihmisen vapaus valita suhtautumisensa kaikkeen, mitä hänelle tapahtuu, on se viimeinen vapaus, jota kukaan ei voi meiltä ottaa pois. Vaikka elämä joskus tuntuu koettelevan meitä ankarasti, on meillä aina mahdollisuus valita, miten käytämme vastaan tulevat tilaisuutemme. Sitähän kriisit itse asiassa ovat: tilaisuuksia oppia ja valita.

Hyvinvointipalvelu Viisas Aino alkaa toimia syksyllä. Sen kautta suuntaudun intuitiivisiin hoitoihin, reikiin, uni- ja arkkityyppityöskentelyyn ja muuhun luovaan työskentelyyn. Toimin sen lisäksi edelleen myös psykoterapeuttina. Uudet tilani sijaitsevat osoitteessa Korppaanmäentie 28, Pikku-Huopalahti. Sivut ovat auki osoitteessa www.viisasaino.fi. Tervetuloa <3

 

kuva01232.jpg

Avainsanat: Aino, elämä, kuolema, Viktor Frankl, vapaus, kriisi, tilaisuus

Ihmeellinen lauantai

Maanantai 6.9.2010 klo 14:02

Olin kärsinyt kummallisesta, vaeltavasta hermosärystä oikealla puolella kehoani jo parisen viikkoa. Iho oli kosketusarka, mutta siinä ei näkynyt minkäänlaista merkkiä mistään muutoksesta. En ollut satuttanut itseäni enkä ollut flunssassa. Iho vain oli tosi kipeä, ja kipeä paikka vaihtui päivittäin.

Viime lauantaina olin tulossa kävelyltä, kun innostuin vielä käymään kirjastossa. Tuli vain sellainen "joo!"-olo ja käännyin kirjastoon vievälle tielle. Maassa edessäni köllötteli viiden euron seteli, jonka poimin taskuuni ja sanoin mielessäni "kiitos".

Kirjastosta löytyi monta mukavaa kirjaa, mutta Caroline Myssin "Toipumisen taito" herätti minussa taas sen "joo!"-tunteen, joten otin sen kirjapinoni päällimmäiseksi. Olin lainannut sen ennenkin, mutta nyt sen lukeminen tuntui erityisen tärkeältä.

Illalla lueskelin tuota kirjaa, ja aloin ajatella outoa särkyäni uudesta perspektiivistä. Sen sijaan että olisin keskittynyt ihmettelemään, mistä se johtui ja miten siitä pääsisi eroon, aloinkin kuulostella tunteita, joita se minussa herätti. Tämä tuntui hyvin tärkeältä ja merkitykselliseltä, ja nukahdin tuntien kiitollisuutta siitä, että särky oli herättänyt huomioni ja antanut minulle mahdollisuuden tulla tietoiseksi jostain, joka oli siihen asti ollut piilossa.

Näin unta ihmisistä ja tilanteista, joista minulla oli jäänyt jotain anteeksiantamatta. Anteeksiantohan ei tarkoita sitä, että myöntäisin toisen olleen oikeassa tai että hyväksyisin hänen tekonsa - se tarkoittaa, että vapautan itse itseni asiaan liittyvistä negatiivisista tunteista ja lakkaan tuhlaamasta energiaani siihen. Aamulla teetä juodessani pohdiskelin noita tilanteita, ja onnistuin löytämään perspektiivin, jonka kautta anteeksianto tuli - ei paitsi mahdolliseksi, vaan suorastaan tarpeettomaksi. Yhtäkkiä ei ollutkaan mitään anteeksiannettavaa.

Ja se särky, se oli aamulla poissa. 

Avainsanat: särky, toipuminen, Caroline Myss, tietoisuus, kiitollisuus, anteeksianto

Ruoasta sairautta, lääkkeistä terveyttä?

Lauantai 14.8.2010 klo 19:25

Minua ovat pitkään ihmetyttäneet ja ärsyttäneet televisiossa ahkerasti näytettävät Activia-, Actimel-, närästyslääke- yms. mainokset. Mainoksissa annetaan ymmärtää, että erilaiset vaivat johtuvat ihmisestä itsestään:"Sulla on hidas ruuansulatus!" tai "Mahahapot. Niistä närästys useimmiten johtuu." ja että kyseinen vika korjaantuu nopeasti ja kätevästi, kun otetaan jotain ainetta.

Vaan mitä jos nämä vaivat johtuvatkin yksinkertaisesti siitä, mitä ihminen panee suuhunsa? Sokeria, aspartaamia, valkoisia jauhoja, kevyttuotteita, marinadeja, E-kirjaimia? Kauppojen hyllyt notkuvat erilaisia ruoakkeita, teollisesti mahdollisimman tehokkaasti ja halvalla tuotettuja sotkuja, joita vielä kehdataan elintarvikkeiksi kutsua. Ei niitä ihmisen elimistö kestä, vaan alkaa ennen pitkää oireilla.

Ylen nettisivuilla julkaistiin eilen uutinen, jonka mukaan "Brittitutkijoiden mukaan pikaruokaravintolat voisivat tarjota asiakkailleen ilmaisia kolesterolilääkkeitä tasapainottamaan rasvaisen ruoan rasitusta sydämelle. Tutkijat suosittelevat hampurilaisen lisukkeeksi statiinilääkettä." Vetää sanattomaksi.

Elintarviketeollisuus on teollisuutta, siis liikeyrityksiä, joiden ensisijaisena tehtävänä on tuottaa voittoa. Voittoa tavoitellaan säästämällä kustannuksissa. Näitä säästöjä saavutetaan, kun tuotteet valmistetaan mahdollisimman halvoista raaka-aineista ja korvataan luonnonmukaiset raaka-aineet teollisesti valmistetuilla. Samalla uskotellaan ihmisille, että esim. luonnolliset rasvat, kuten voi, ovat kuolemaksi.

Lääketeollisuuskin on teollisuutta, joten senkin tehtävänä on tuottaa voittoa. Lääkkeiden on mentävä kaupaksi, joten on kehitettävä aina uusia lääkittäviä kohteita. Tiukennetaan kolesterolirajoja ja hurraa, taas saadaan muutama kymmenen tuhatta tervettä suomalaista syömään kolesterolilääkkeitä. Tai luodaan sikainfluenssapaniikki, ja upotetaan kansalaisiin miljoonien eurojen edestä rokotetta - jota on kuulemma jäänyt paljon käyttämättä, kun omilla aivoillaan ajattelevat ihmiset ovat jättäneet rokotuksen ottamatta. Tulevana syksynä tämä ylijäämä sitten piikitetään ihmisiin tavallisen kausi-influenssarokotteen mukana.

Edelläoleva Ylen uutinen yhdistää nämä kaksi oman etunsa tavoittelijaa tavalla, joka naurattaisi, ellei samalla olisi niin kauhistuttava.

Terapeuttina olen paljon pohtinut suomalaisten alkoholinkäytön ja masennuslääkkeiden käytön välistä yhteyttä. Alkoholi tutkitusti alentaa aivojen serotoniinitasoja ja sitä kautta mielialaa. Moni on henkilökohtaisesti kokenut, kuinka varsinkin krapulassa iskee hirvittävä masennus. Uskaltavatkohan lääkärit lainkaan kysyä alkoholinkäyttöasiaa potilailtaan, jotka tulevat vastaanotolle hakemaan apua masennukseensa? Vai valitsevatko he helpon tien ja lykkäävät asiakkaan kouraan masennuslääkereseptin? Eipähän tarvitse kysellä inhottavia, ja lääketehtaan edustajakin pysyy tyytyväisenä.

Kaikki edellämainitut esimerkit kertovat suuryritysten suunnattomasta vastuuttomuudesta ja ihmisten harhaanjohtamisesta. Voitontavoittelu on niille prioriteetti numero yksi - mutta sitähän näiden yritysten edustajat eivät myönnä. Heille sopii oikein hyvin, että ihmiset tulevat heidän tuotteistaan sairaaksi: kehitetään vain äkkiä uusi lääke tai funktionaalinen elintarvike, ja taas kilisevät eurot kassaan.

Tietoisella ihmisellä on tietoa, ja hän käyttää sitä. Hän on selvillä siitä, miten hänen tekemänsä valinnat vaikuttavat häneen itseensä ja sitä kautta ympäristöön. Hän valitsee vastuullisesti, päätettyään ensin itse, mikä juuri hänelle on tärkeää. Hän ei ota kenenkään toisen sanaa absoluuttisena totuutena, eikä varsinkaan toimi "selkäytimellä" sen mukaan, mitä mainokset, poliitikot, viranomaiset ja muut auktoriteetit hänelle vakuuttavat. Hän on hereillä. Hän on tietoinen myös siitä, että omilla valinnoillaan voi vaikuttaa, eikä mene siihen halpaan, että "yksi ihminen nyt ei voi asioille mitään". Yksi ihminen ei tietenkään voi koko maailmaa muuttaa, mutta ei ole tarkoituskaan. Jokainen on vastuussa vain omista valinnoistaan. Se on se vähin, mitä voi tehdä, ja se riittää. Mutta niin kauan, kuin valitsemme aina sen halvimman ja helpoimman vaihtoehdon, meille myös myydään halvinta ja helpointa - ja huonointa. Sitäkö me oikeasti haluamme?

Suosittelen lämpimästi Mats-Eric Nilssonin kirjaa "Petos lautasella" ja Sirkka Santapukin kirjaa "Oivallus - elämäsi eliksiiri". Myös Antti Heikkilän kirjat ja nettisivut sekä tämä sivusto http://www4.dr-rath-foundation.org/ toimivat loistavina herättelijöinä.

Avainsanat: elintarviketeollisuus, lääketeollisuus, ruoka, sairaudet, alkoholi, masennus

Varjossa

Perjantai 6.8.2010 klo 8:42

Pitkän hellejakson keskellä, tänä pilvisenä aamuna, tuli mieleeni puhua varjosta. Tämä varjo ei liitykään säätilaan, vaan kyseessä on psykologinen varjomme...

Poliitikot lupaavat yhtä ja tekevät toista. Toisen puolueen jäsenten vaalirahasotkuja paheksutaan, kunnes omasta puolueesta paljastuu vastaavanlainen tilanne. Mielipidekyselyissä kansalaiset sanovat haluavansa, että heikommista huolehditaan, mutta äänestävät silti puoluetta, joka on vahvemman asialla. Jokainen haluaisi, että omista ikääntyvistä vanhemmista huolehdittaisiin, mutta vanhustenhoidon ala-arvoinen tila saa silti jatkua. Joku haluaa laihduttaa, toinen raitistua, kolmas lopettaa väkivaltaisen käyttäytymisensä - ja huomaa sabotoivansa omia hyviä päätöksiään kerta toisensa jälkeen. 

Mistä ihmeestä on kysymys? Miksi haluamme yhtä ja teemme toista? Ongelma ei ole tahdonvoiman puutteessa tai luonteen heikkoudessa, vaan persoonallisuutemme osassa, jota kutsutaan varjoksi.

Sveitsiläisen psykiatrin Carl G. Jungin teorian mukaan persoonallisuutemme muodostuu tietoisesta ja tiedostamattomasta alueesta. Persoona on se osa, jonka haluamme itsestämme muulle maailmalle näyttää; imago, jonka pyrimme rakentamaan mahdollisimman edustavaksi ja muita miellyttäväksi. Kaikki ne ominaisuudet, jotka eivät tähän kuvaan sovi, painetaan ns. varjon puolelle, tiedostamattomaan. Näiden ominaisuuksien olemassaolo kielletään ja niitä paheksutaan toisissa ihmisissä. Toisen laiskuus, itsekkyys tai petollisuus saattaa saada meissä aikaan hillittömiä raivokohtauksia, emmekä voi käsittää, miten toinen voi käyttäytyä moisella tavalla - itsehän emme missään tapauksessa niin toimisi. Emmekö todellakaan?

Voimme toki teeskennellä, että meillä ei tiettyjä ominaisuuksia ole. Tässä kuitenkin huijaamme itseämme. Varjoon painetut ominaisuudet eivät katoa, vaan ne alkavat elää omaa elämäänsä, pyrkien tietoisuuteemme kaikin tavoin, ja pulpahdellen hallitsemattomasti pintaan aiheuttaen kiusallisia tilanteita. Jäämme kiinni valheesta, vitkastelusta, "repsahtamisesta" ja "sortumisesta". Joskus voi näyttää siltä, että tietyntyyppiset ihmiset "vainoavat" meitä. Yleensä näillä ihmisillä on jokin sellainen ominaisuus, jonka haluaisimme itsessämme kieltää.

Eräs tavallisimmista ja haitallisimmista varjo-ominaisuuksista on viha. Suuttumus, aggressio, jonka luonnollinen tehtävä on suojella meitä, antaa voimaa ja ilmoittaa, milloin henkisiä tai fyysisiä rajojamme rikotaan. Vihaa pidetään yleisesti primitiivisenä tunteena ja sen osoittamista heikkoutena ja sivistymättömyytenä. Moni on lapsena pelästynyt aikuisen vihaa niin paljon, että on ryhtynyt omassa itsessään sen kieltämään. Kiltteyteen kasvatetut lapset eivät pysty puolustautumaan, vaan saattavat joutua muiden hyväksikäyttämäksi.

Varjoon painettu viha muuttuu tuhoavaksi voimaksi, väkivallaksi, joka kohdistuu joko itseen tai muihin, ja on luonteeltaan joko henkistä tai fyysistä. Vihassa on valtavasti energiaa, jonka jatkuva tukahduttaminen johtaa vähän väliä toistuviin raivokkaisiin purkauksiin. Yleensä ihminen säikähtää itsessään tällaista purkausta, tuntee häpeää ja syyllisyyttä, ja tekee sinänsä ihan luonnollisen johtopäätöksen yrittää jatkossa hillitä vihaansa entistäkin enemmän. Kunnes mitta taas täyttyy ja ryöpsähtää yli. Suomen korkeat itsemurha- ja väkivaltaluvut näyttäisivät kertovan juuri tukahdutetusta vihasta.

Tukahdutettu viha voi purkautua myös epäsuorasti. Ihminen, joka parisuhteessaan on "saamaton", valehtelee ja pettää, itse asiassa ilmentää vihaansa puolisoaan kohtaan. Kun ei uskalla sanoa ääneen, mikä harmittaa, on turvauduttava epäsuoriin keinoihin. Rauhan säilymiseksi moni pitää pikkuharmit omana tietonaan ja suhde voi vaikuttaa sopuisalta vuosikausia, kunnes yhtäkkiä paljastuu puolison salasuhde, alkoholismi tai jokin muu salaisuus. Parisuhde ajautuu kriisiin ja usein eroon, kun vuosikausien mielipahaa ei enää saada korjatuksi. 

Mutta ei varjossa ainoastaan ei-toivottuja ominaisuuksia ole. Joillekin meistä on lapsena sanottu, että meistä ei ole mihinkään; että meillä ei ole matikkapäätä, kielipäätä, lauluääntä tai piirtämistaitoa. Joku on saanut kuulla olevansa ruma ja vastenmielinen, jota kukaan ei huolisi. Tämän seurauksena ihminen kieltää ja painaa varjoonsa myös oman kauneutensa, luovuutensa ja taitonsa.

Jokaisella ihmisellä on varjo. Jos sitä ei tunne, se hallitsee meitä ja sabotoi monet hyvät pyrkimyksemme. Omaa varjoaan voi kuitenkin olla vaikea tunnistaa ilman apua. Eräs varjolle tyypillinen ominaisuus on, että sen näkee vasta, kun se heijastuu toisista ihmisistä. Toisen ihmisen käytöksen tai ominaisuuden aiheuttama voimakas tunnereaktio, kuten paheksunta, tuomitseminen, suuttumus ja toisaalta ihailu tai kateus kertovat siitä, että kyseinen ominaisuus on myös itsessämme, mutta emme sitä halua nähdä. Joten seuraavan kerran, kun liikenteessä tai kauppajonossa huomaat ärsyyntyväsi jonkun toisen käytöksestä, voit sanoa hiljaa mielessäsi: "Minä olen tuollainen." Tai kun näet jonkun, joka on mielestäsi kaunis ja seksikäs, sano mielessäsi:"Minä olen tuollainen." Jos tämän seurauksena sisälläsi käynnistyy välitön kapina, voit olla varma, että olet juuri nähnyt vilahduksen omasta varjostasi.

 

20500-wnc-auto-rain-umbrella-600.jpg

Avainsanat: persoonallisuus, ominaisuudet, sabotointi, tahdonvoima, Carl Jung, viha, varjo

Rauha

Keskiviikko 2.6.2010 klo 12:31

Juuri nyt maailmassani on rauha. Tässä hetkessä minulla on kaikki, mitä tarvitsen. Ei ole tarvetta ratkaista mitään, ei mennä minnekään, ei pyrkiä jotain kohti, ei selvittää, pähkäillä, saada jotain valmiiksi. Mikään ei uhkaa, kukaan ei vaadi. Kehossani ja mielessäni vallitsee lepo ja rauha. Olen elossa ja hengitän, ja se riittää. Minä olen. 

Avainsanat: tässä ja nyt

Pysyis vaan

Sunnuntai 23.5.2010 klo 12:16

Viime päivien kaunista ja lämmintä säätä ääneen ihastellessani olen saanut monta kertaa vastaukseksi: "pysyis vaan!" Vastaukseen tuntuu sisältyvän suru siitä, että ei tämä kuitenkaan kauaa kestä. Saman huomasin viime talvena, kun lunta alkoi tulla; siellä täällä huokailtiin: "pysyis vaan!" Meillä ollaan tietysti kovin tottuneita siihen, että lumi ei tavallisesti ainakaan Helsingin seudulla kauaa maassa pysy, ja että helteisiä päiviä mahtuu lyhyisiin Pohjolan kesiimme loppujen lopuksi kovin vähän.

Tähän samaan kaavaan sopii myös käsitys, että helteestä tulee nauttia, eikä kuumuutta saa valittaa. "Huh, onpa kuuma" saa peräänsä lähes aina pakollisen lisähöysteen:"mutta en mä valita!" Tuntuu kuin saadessamme vihdoin jotain, mitä olemme toivoneet, meillä ei olisi oikeutta jossain vaiheessa sanoa:"kiitos, tämä riittää minulle".

Uudessa, orastavassa rakkaussuhteessa olevat sanovat usein:"katsotaan nyt, kuinka kauan tämä kestää" tai "en tiedä, tuleeko tästä mitään".

Kaikki edellämainitut tuntuvat tietävän sen tosiasian, että elämässä kaikki muuttuu koko ajan eikä mikään ole loppujen lopuksi pysyvää, mutta samalla he ilmaisevat toiveen, että niin ei olisi. Kovin inhimillistä on, että saadessamme jotain, joka tuntuu hyvältä, tarraamme siihen kaksin käsin jottemme menettäisi sitä. Mutta muutosta vastustellessamme unohdamme sen, että elämän ja energian tulee olla liikkeessä, ja liikkeen pysähtymisestä seuraa ennen pitkää kyllästyminen ja tylsistyminen. Liike on elämää, lopullinen pysähtyminen kuolemaa. Niin moni, joka solmii avioliiton rakkaudesta ja vapaasta tahdostaan, huomaakin vuosien kuluessa että liitosta on tullut "pakko". Kun tuli luvattua, niin pois ei voi enää lähteä. Ja tästä aiheutuva ahdistus kasvaa helposti katkeruudeksi, joka sitten kohdistetaan puolisoon - joka ei tietenkään ole asiaan millään tavalla syyllinen. Tilanteessa on yksinkertaisesti kysymys siitä, että on luovuttu valinnanvapaudesta, omasta oikeudesta sanoa: "kiitos, tämä riittää minulle". Oikeudesta sanoa "ei".

Jos ei voi sanoa "ei", ei voi myöskään sanoa täydestä sydämestään "kyllä". "Ei" on välttämätön komponentti, osa kokonaisuutta, jota ilman elämä pysähtyy. Vuodenajoista voisi ajatella, että talvi on ei-kesä ja kesä on ei-talvi. Voidaksemme nauttia niin helteestä kuin lumestakin on meillä oltava molemmat. Ikuisesti jatkuessaan kumpikin alkaisi kyllästyttää, eikä nautinnosta olisi enää tietoakaan. Alkoiko sinuakin kenties ahdistaa viime talven valtava lumimäärä...?

"Pysyis vaan" sisältää ajatuksen tulevaisuudesta, ja siksi se vie meidät pois tästä hetkestä. Tässä ja nyt on kuitenkin se hetki, jossa elämä tapahtuu. Kuinka suloista olikaan tänä aamuna herätä viileään säähän hyvinnukutun yön jälkeen! Kissatkin viihtyvät paremmin sylissä, kun ei ole niin kuuma. Tulkoon helle taas kun on tullakseen, meillä nautitaan sunnuntaista tällaisena. 

Avainsanat: muutos, ei, tässä ja nyt

Kissa ja kuolema

Lauantai 1.5.2010 klo 16:48

Minulla on kaksi suurenmoista opettajaa: kissani Aino ja Vieno. Olin taannoin huomannut Ainon rinnassa möykyn, jota en ollut ennen pannut merkille, eikä Vienolla ollut samanlaista. Viime keskiviikkona päätin sitten, että menemme Ainon kanssa kysymään eläinlääkäriltä, mikä moinen möykky saattaisi olla.

Pääsisimme lääkäriin vasta perjantaina, joten kävin katsomassa netistä, löytyisikö hakusanoilla "kissan patti" mitään osviittaa. Ja voi voi, kyllä sitä löytyikin. Surullisia tarinoita rakkaista ystävistä, jotka oli jouduttu välittömästi lopettamaan lääkärin löydettyä lemmikistä laajalle levinneen syövän. Rintaani alkoi ahdistaa ja kyyneleet valua, en mahtanut sille mitään. Pian kaksivuotias Aino ja velipoikansa Vieno ovat asuneet luonani honteloista, isokorvaisista pennuista asti, ja ajatus toisen menettämisestä raastoi sydäntäni hirvittävästi.

Kaksi päivää kuljin huoli ja suru sydämessä. Mielessäni varauduin jo Ainon kuolemaan ja mietin valmiiksi, miten haluaisin siinä tilanteessa toimia. Mieleeni nousi ajatuksia jostain pienestä seremoniasta, jolla saattaisin Ainon matkalleen. Järkevä, rationaalinen mieleni kyllä muistutti koko ajan siitä, että surin jotain, joka ei ollut vielä tapahtunut, ja yritti saada tunteitani kuriin, mutten pahemmin välittänyt siitä. Tuo sisäinen pomottajani osaa olla aika julma. Totta, eihän Ainon terveydentilasta ollut vielä varmaa tietoa, mutta toinen tosiasia oli se, että eron hetki tulisi kyllä jonain päivänä. Kuolemahan on väistämätön, luonnollinen ja oleellinen osa elämää; portti, josta kaikki kuljemme jonain päivänä.

Kaiken tuon surun keskellä huomasin löytäväni jostain lohdutuksen. Kuoleman hyväksyminen toi rauhan ja ihmeellisen kiitollisuuden. J.R.R. Tolkienin haltiat kadehtivat ihmisten kuolevaisuutta, ja tunsin ymmärtäväni, miksi. Elämän rajallisuuden ymmärtäminen ja hyväksyminen vapauttavat elämään tätä hetkeä täydesti ja luottavaisesti. Kuoleman pelko tai sen kieltäminen saavat ihmisen tarraamaan epätoivoisesti kiinni materiaan ja omaan egoonsa, sekä suojautumaan niiden menetyksiltä kaikin keinoin. Tänä päivänä meille myydään vakuutuksia ties minkä varalle. Mistä muusta siinäkään on pohjimmiltaan kysymys kuin menettämisen, irtipäästämisen ja kuoleman pelosta?

Perjantaiaamuna menimme Ainon kanssa lääkäriin. Ystävällinen mieslääkäri tutki Ainon ja sanoi, että möykky oli Ainon rintalastan kärki, joka kääntyi vähän ulospäin, eikä mitään syytä huoleen ollut. Mikä helpotus! Tulimme tyytyväisinä kotiin, missä Vieno heti nuuski siskonsa nenästä hännänpäähän asti kuin kysyen:"Missä te kävitte?"

Illalla leikimme olohuoneen lattialla pitkään ja iloisesti. Aino ja Vieno ovat molemmat yhä luonani, ja saan edelleen ihmetellen ihastella niiden suurta viisautta ja kykyä elää tässä ja nyt.

aino_ja_vieno.jpg

Avainsanat: kuolema, Aino-kissa, Vieno-kissa, tässä ja nyt

Koukussa?

Tiistai 27.4.2010 klo 13:31

Hurraa, pitkään suunnittelemani blogi on vihdoin totta. Aikomukseni on kirjoitella tänne silloin tällöin asioista, jotka minua terapeuttina ja paranemisen tiellä itsekin kulkiessani koskettavat ja jotka jotenkin liittyvät henkiseen kasvuun, tietoisuuteen, tai johonkin muuhun. Mikä nyt milloinkin sattuu hämmästyttämään ja kummastuttamaan... Tervetuloa lukemaan!

Tämän ensimmäisen kirjoitukseni aihe on addiktio eli riippuvuus. Monen korviin pahalta kalskahtava sana, johon liittyy paljon häpeää ja syyllisyyttä. Siksipä juuri siitä on niin tärkeä puhua. Joten asiaan.

Joitakin päiviä sitten kuulin uutisissa, että solariumissa käynti saattaa aiheuttaa riippuvuutta. Jäin miettimään, että mikäs tuossa nyt niin kovin uutta oli... miksei se olisi ihan yhtä lailla koukuttava asia kuin alkoholi, seksi, pelaaminen, työ, ruoka, fantasiakirjallisuus, liikunta ja mikä tahansa muu mielihyvää tuottava aine tai toimintakin on? Meidät ihmiset kun on rakennettu sillä tavoin, että jos jokin asia tuntuu hyvältä, teemme sen mielellämme uudestaan, kun taas epämiellyttäviltä tuntuvia asioita pyrimme välttämään. Vaan milloin tästä alkaa sitten koitua ongelmia? Milloin aletaan puhua riippuvuudesta?

Riippuvuudelle tyypillistä on toistuvuus, pakonomaisuus ja kontrolloimattomuus. Teemme tietyissä tilanteissa aina saman asian, emmekä enää edes huomaa tekevämme niin. Meillä ei ole enää valinnanvaraa. Alunperin harmitonta mielihyvää aiheuttaneesta asiasta tuleekin selviytymiskeino, johon turvaudutaan enemmän tai vähemmän automaattisesti aina, kun elämässä tulee vastaan hankala tilanne tai omat, vaikeiksi tai häpeällisiksi koetut tunteet nousevat pintaan. Riippuvuus on pakokeino, jolla vältetään kohtaamasta ja käsittelemästä elämään erottamattomasti kuuluvia "negatiivisia" asioita.

Läheisriippuvuus on ollut melkoinen muotisana - ja haukkumasana - jo pitkään, ja sen merkitys tuntuu monesti hämärtyneen. Sana tarkoitti alunperin jostain riippuvuudesta kärsivän, esimerkiksi alkoholistin, läheisiä, jotka ajan mittaan myös sairastuvat, koska sopeutuvat riippuvaisen tarpeisiin omiensa kustannuksella, ja riippuvaisesta huolehtiessaan kantavat vastuuta, joka ei heille kuulu. Englanninkielistä termiä co-dependency paremmin vastaava suomenkielinen sana olisi ehkä ollut myötäriippuvuus tai kanssariippuvuus. Nykyisin läheisriippuvuudella voidaan tarkoittaa minkä tahansa voimakkaan ilmiön tai hahmon läheisyydessä elävien ja siihen pakosta sopeutuvien tilaa. Tälle riippuvuudelle tyypillistä on yritys vaikuttaa toisen ihmisen käytökseen hoivaamalla, suostuttelemalla, vaatimalla - siis kontrolloimalla. Läheisriippuvainen ihminen on usein empaattinen ja vastuuntuntoinen, hänellä on kyky aistia toisen tunteita ja halu pitää huolta. Hänen ongelmansa on se, että hän joustaa ja sopeutuu liikaakin, eikä hän tunnista omia rajojaan. Hän ottaa kantaakseen osan läheisensä ongelmista, ja niin tehdessään luopuu omista tarpeistaan, suunnitelmistaan ja ajastaan. Hänen vuoronsa tulee "sitku" toisen ongelmat on ratkaistu. Tästä tulee hänelle projekti ja elämänsisältö. Ehkä hän tuntee olevansa tarpeellinen ja hyvä ihminen, kun "epäitsekkäästi" huolehtii toisesta, jolloin loppujen lopuksi koko kuviossa onkin kysymys hänestä itsestään ja hänen omien tiedostamattomien tarpeidensa tyydyttämisyrityksestä - mutta tätähän läheisriippuvainen ei myönnä, ja loukkaantuu suunnattomasti, jos joku kehtaa moisen vihjauksen esittää. Hänhän tekee sen kaiken vain "rakkaudesta". Mutta itseään läheisriippuvainen ei rakasta.

Ja tästä päästäänkin varsinaiseen ongelmaan. Kaikkien riippuvuuksien taustalla on joko tiedostettu tai tiedostamaton pelko siitä, että omassa itsessä on jotain pahasti vialla. Tämän kauhean asian salaamiseksi ryhdymme usein täydellisiksi. Kiellämme heikkoutemme ja haavoittuvuutemme, sanalla sanoen inhimillisyytemme, ja kärsimme suurta häpeää ja syyllisyyttä kaikista ei-toivotuiksi kokemistamme ominaisuuksista.

Täydelliseksi tuleminen vaatii jatkuvaa oman itsen tarkkailua ja korjaamista. Ankara sisäinen kriitikkomme pitää meitä tiukasti ruodussa ja sättii armottomasti jokaisesta lipsahduksesta. Koska olemme jatkuvasti tällaisen kritiikin kohteena, meistä tulee oman itsemme uhreja. Ja koska uhrina oleminen on niin kurjaa, tunnemme välillä ansainneemme pientä hemmottelua. Ah, perjantai-iltana pää täyteen ja seksiä tuntemattoman kanssa, tai jättipizza ja litra jäätelöä, ja jopas tuntuu taas hyvältä. Kunnes koittaa krapula ja häpeä. Ainoa keino niiden lievittämiseksi on päättää taas kerran tehdä parannus ja ruveta kontrolloimaan itseään entistä tiukemmin. Kunnes jälleen...

Täydellinen minä -projekti voi ilmetä myös pakonomaisena painontarkkailuna, kuntoiluna, työsuorituksina - tai terapiassa. Itsensä tarkkailuun ja jokaisen ilmenevän ei-toivotun asian fiksaamiseen voi jäädä koukkuun. "Jos vain tämän asian itsessäni saan korjattua, niin sitten olen hyvä/kaunis/rakastettava, elämäni muuttuu hyväksi, löydän rakkauden jne." Tähän kaikkeen sisältyy ajatus, että meissä on jotain vikaa, joka pitää korjata. Korjattavat asiat vaan eivät ikinä lopu! "Nyt kun olen lopettanut tupakoinnin, alkoholinkäytön ja tunnesyömisen, niin kunhan vielä tästä kontrollintarpeestani paranen niin kaikki on vihdoin hyvin..." Huh huh.

Luin taannoin kaksi kirjaa, jotka sopivat tähän aiheeseen kuin nenä päähän: Robert Burneyn "The Dance of the Wounded Souls" ja Cheri Huberin "There Is Nothing Wrong With You". Molempien viesti oli se, että meidän ihmisten perusongelma on, että kuvittelemme meissä olevan jotain vikaa. Kuvittelemme olevamme pahoja: laiskoja, ilkeitä, ahneita, kohtuuttomia, itsekkäitä jne. emmekä missään nimessä hyväksymisen ja rakkauden arvoisia. Olemme itsellemme ankaria ja kriittisiä, koska kuvittelemme, että meidän on pidettävä itsemme kurissa. Sallivuus ja hyväksyminenhän johtaisivat täydelliseen kaaokseen; kuka sitten enää saisi mitään aikaan? (Jos nyt sanot: "no mutta niinhän se ON!" tiedät, mistä puhun.) Mittaamme ihmisarvomme ulkoisilla saavutuksilla ja suorituksilla kuten asemalla, koulutuksella, tittelillä, rahalla, menestyksellä, ulkonäöllä, puolisolla, asuinpaikalla. Vasta sitten, kun olemme saavuttaneet nämä tietyt meriitit, uskomme että olemme "jotain". Ja tätähän tukee myös koko tämä länsimainen yhteiskunta, jossa elämme. Yhteiskuntaamme voisi sanoa läheisriippuvaiseksi, koska se korostaa, että meidän arvomme ihmisenä riippuu jostain ulkoisesta tekijästä. Omana itsenämme, jos emme tuota mitään, äänestä emmekä maksa veroja, ei meillä ole paljonkaan arvoa. Katsokaa vain, miten meillä arvostetaan lapsia ja vanhuksia.

Mitä jos koko homma onkin mennyt alun perinkin ihan väärin päin? Mitä jos olemmekin arvokkaita ja rakastettavia siksi, että olemme olemassa? Vasta kun syvällisesti ymmärrämme, että arvomme ihmisenä on meille syntymässä annettu lahja, jota ei kukaan voi meiltä ottaa pois, voimme päästää irti ulkoisista arvonmerkeistä ja vahingollisista riippuvuuksista. Meidän ei tarvitse muuttua täydellisiksi, me olemme jo täydellisiä, juuri sellaisia miksi Luoja meidät loi. Yksikään ominaisuutemme ei ole "hyvä" eikä "paha", ne vain ovat mitä ovat. Ominaisuuksien luokitteleminen hyviin ja pahoihin on ehdollistettua ajattelua, kulttuurimme ja kasvatuksemme tulosta. Elämään kuuluvat ilo ja suru, ja meihin ihmisiin myös. Jokaisella ominaisuudellamme on vastakohta, polariteetti, jota ilman emme ole ehjiä ja kokonaisia. Vaatimus, että olisimme ainoastaan "hyviä" on yhtä mahdoton kuin että haluaisimme ainoastaan päivän ilman yötä, lämpimän ilman kylmää, ison ilman pientä. Ilman vastakohtaansa jokainen ominaisuus menettää merkityksensä.

Kuuntelepa tänään, minkälaisia asioita sisäinen kriitikkosi sanoo. Sanooko se ehkä: "olinpas tyhmä idiootti, miten mä nyt taas noin tein?" tai "kato mikä ääliö, onneksi mä olen parempi ihminen"? Miltä tuntuu? Molemmat lauseet kertovat oman itsen viallisuuden tunteesta. Välillä haukumme itseämme, välillä muita. Kun tuomitsemme toisen ihmisen jonkin ominaisuuden, tuomitsemme sen samalla omassa itsessämme. Minkälaista olisikin tuntea myötätuntoa, hyväksyä ja antaa olla?

iloa ja valoa,
Pauliina

Avainsanat: addiktio, riippuvuus