Tie, totuus ja elämä

Sunnuntai 14.4.2019 klo 9.46 - Pauliina Salonen

Mistä tulee elämään merkitys? Mikä on elämän merkitys? Mikä on totuus? Onko Jumala olemassa?

Merkityksellisyyden tunne yllättää joskus ihan itsestään, vaikka erämaassa vaeltaessa tai koskettavaa musiikkia kuunnellessa. Jotkut saavuttavat sen extreme-elämyksien kautta, jotkut meditoidessaan. Silloin moni ajattelee merkityksen olevan kiinni tuosta asiasta, ja rupeaa tekemään sitä innokkaasti.  Kummasti vaan merkityksellisyyden tunne saattaa kadota ajan myötä, ja on löydettävä uusi asia, joka sitä voisi taas tuottaa. Näin syntyy merkityksen jahtaamisen kierre. Jossain vaiheessa voi iskeä epätoivo: tätäkö tämä elämä on, pelkkää sisällöntuottamistako?

Ihmismieli kaappaa herkästi merkityksellisyyden käsitteen ja tekee siitä älyllisen kysymyksen. Se haluaa tietää, mikä on elämän merkitys. Vastauksia on lannistavan loputon määrä, ja kaikki ovat luonteeltaan tilapäisiä. Joku sanoo tavoittaneensa elämän merkityksen omien lasten syntymän myötä. Joku toinen taas löydettyään jonkin oman juttunsa. Sitten joskus, kun elämä ei tunnu erityisen merkitykselliseltä, voi ainakin muistella aikaa, jolloin se siltä tuntui.

Mutta voisiko merkityksellisyys olla jokin syvempi juttu? Jokin, joka ei ole riippuvainen ulkoisista tekijöistä, eikä siten tule ja mene sattumanvaraisesti?

Synnynnäisenä mystikkona olen etsinyt elämän merkitystä, totuutta ja välitöntä kokemusta Jumalasta niin kauan kuin muistan. Olen yrittänyt löytää jonkin pysyvän merkityksen ja äärimmäisen totuuden, jotka eivät olisi riippuvaisia olosuhteista. Uskoin, että ne löydettyäni saisin rauhan. Etsin myös rakkautta ja absoluuttista turvaa. Välillä on tuntunut, että nuo salaisuudet ovat olleet ihan juuri paljastumassa, ja jos vain olisin osannut ottaa sen viimeisen askeleen, olisin tavoittanut ne. Monia vuosia etsintääni hämärsi kauan sitten omaksumani käsitys, jonka varassa hapuilin sokkona eteenpäin uskoen, että elämän kuuluu mennä tietyllä tavalla, jotta se menisi "oikein", ja siten löytäisin etsimäni. Tätä tarinaahan meille kerrotaan. Pohjalla oli kuitenkin aavistus jostain suuremmasta totuudesta, ja sen löytämisestä tuli minulle aina vain tärkeämpi asia. Jollain tasolla tiesin, että etsimäni asia oli olemassa, mutta en osaa sanoa, mistä sen tiesin.

Jossain vaiheessa aloin nähdä oman etsintäni läpi ja masennuin. Tajusin, että jokin oli pielessä. Yritin tyytyä ajatuksiin, että elämällä ei ole merkitystä, eikä sillä pidäkään olla merkitystä, ja totuus on ikuisesti muuttuva, näkökulmasta riippuvainen asia. Mieleni oli hakenut totuutta, jonka voisi pukea sanoiksi ja tarinoiksi, ja kertoa eteenpäin. Ja se oli mieleni, joka masentui, kun ei löytänyt etsimäänsä, ja mieleni yritti tyytyä siihen, että vastauksia ei ole. Mieleni. En minä.

Sanat ja tarinat ovat symboleita, eivät koskaan totuuksia. Ne ovat sormia, jotka osoittavat kuuta, eivät kuu itse. Tämän olin kuullut lukemattomia kertoja, ja tunsin siinä olevan jotain oleellista, jota en kuitenkaan täysin tavoittanut.

Eräänä aamuna syksyllä 2017 tiskasin aamiaisastioita keittiössä ja mietin edellisenä iltana katsomaani Twin Peaksin 3. kauden viimeistä jaksoa. Sarja on kiehtonut minua aina, ja tuohon uuteen kauteen oli latautunut paljon odotuksia. Viimeinen jakso oli minulle suunnaton pettymys, ja olin niin poissa tolaltani kuin vain fani voi olla. Sähköiskun lailla minulle yhtäkkiä valkeni, että olin kertonut itselleni tarinaa siitä, miten sarjan pitäisi loppua, ja kun niin ei käynyt, petyin. Samassa hetkessä tajusin myös, miten paljon olin kertonut itselleni tarinoita siitä, miten elämän pitäisi mennä, minkälainen minun pitäisi olla, ja minkälaisia maailman ja muiden ihmisten pitäisi olla. Ällistyin niin, että tipahdin tilaan, jossa kaikki ajatukseni katosivat, ja oli vain hiljaisuus.

Tuota uutta hiljaisuutta kesti pari päivää. Olin elossa ja tein asioita, mutta sisälläni vallitsi hiljaisuus. Sitä tutkiessani aloin huomata, että se tuntui ikäänkuin toiselta ulottuvuudelta. Ulottuvuudelta, johon vievä ovi aukesi tästä hetkestä, ja josta löytyivät kaikki milloinkaan etsimäni asiat: merkitys, rauha, totuus, rakkaus, turva, ja jopa Jumala. Olin perillä. Tässä.

Havaitsin myös, että noita vihdoin löytämiäni kallisarvoisia asioita ei oikein voinut pukea sanoiksi. Ne olivat puhtaita kokemuksia, ja niiden muotoileminen sanoiksi ja tarinoiksi vei minut heti pois niistä ja typisti ne pelkiksi älyllisiksi käsitteiksi.

Syy, miksi jokin tekeminen tai saavutus voi tuottaa merkityksellisyyden tunteen on se, että sillä hetkellä tuntee olevansa elossa ja on täysin läsnä sille, mitä juuri sillä hetkellä tapahtuu. Moni tavoittaa merkityksellisyyden kokemuksen meditaatiossa. Meditaatiokaan ei sinänsä kuitenkaan ole merkityksellistä, vaan se on väylä, joka paljastaa meissä olevan sisäsyntyisen merkityksellisyyden.  Silloin avautuu se ulottuvuus, jossa kaikki nuo edellämainitut kallisarvoiset asiat asuvat. Vähitellen huomaa, että kyseisen ulottuvuuden voi saavuttaa yksinkertaisesti siirtämällä huomionsa siihen. Ei tarvitse tehdä harjoituksia eikä havitella elämyksiä. Sitä ulottuvuutta voi kuvailla sanoilla "minä olen", ja se on läsnä koko ajan, lähempänä kuin oma hengitys. Se on Tässä.

Löytämisen ja perillepääsyn myötä olen huomannut, miten montaa asiaa etsiminen oli elämässäni ohjannut. Nyt, kun suuri ydinmotivaatio on poissa, ulkoiset asiat ovat paradoksaalisesti muuttuneet hiukan merkityksettömämmiksi. Samalla minut on vallannut syvä tyytyväisyyden tunne. Asiat ovat, niinkuin ovat, ja se on oikein.

Elämällä ei ole merkitystä. Elämä ON merkitys. Elämä ON totuus. Elämä ON rakkaus, rauha, turva, Jumala. Niistä meidät on tehty, ja ne sijaitsevat olemassaolomme ytimessä. Me olemme ne. Tie niihin avautuu olemassaolon kokemuksen, nykyhetken, kautta. Luulen, että tätä Jeesus tarkoitti sanoessaan: "Minä olen Tie, Totuus ja Elämä." Kenties hän ei tarkoittanutkaan, että nimenomaan hän, Jeesus, olisi sitä, vaan että tuon minä olen -kokemuksen kautta tie, totuus ja elämä avautuvat. Sitä tietä seuratessaan voi pyykkiä viikatessaan ja Alepassa asioidessaankin tuntea kulkevansa Jumalan valtakunnassa.

Etsivä löytää... vai löytääkö sittenkään?

Tiistai 1.1.2013 klo 11.12

Olen lakannut tekemästä uudenvuodenlupauksia. Vuosi sitten päätin, että vuonna 2012 sitoutuisin todella kehittämään henkisyyttäni ja intuitiotani. Tein huolelliset suunnitelmat ja mietin, missä haluaisin vuoden lopussa olla, ja millä keinoin päämäärääni pyrkisin. Kattia (!) kanssa. Elämä päätti toisin. Aino-kissani kuoli alkuvuodesta, ja hienot suunnitelmani menettivät tyystin merkityksensä samalla, kun itse kadotin otteen, jonka olin kuvitellut minulla elämästäni olevan. (Paino sanalla "kuvitellut".)

Kirjoitanpa tänään siis henkisestä etsinnästä ja siitä, miten koukuttavaa se voi olla.

Meidät ihmiset on rakennettu siten, että hakeudumme hyvältä tuntuvien asioiden pariin ja kartamme sitä, mikä tuntuu ikävältä. Eikä siinä ole mitään väärää. Kaikki elolliset olennot pyrkivät samaan. Ongelma, eli riippuvuus, syntyy, kun sinänsä harmiton nautinto tai huvi alkaa viedä meitä, emmekä pysty enää itse säätelemään, kuinka usein ja kuinka paljon sitä käytämme. Siitä tulee krooninen keino paeta todellisuutta. Päihde-, peli-, internet-, seksi- ym. riippuvuudet ovat monelle tuttuja, joko oman tai läheisen kokemuksen kautta. Niistä puhutaan paljon ja niiden haitat ovat yleisesti tiedossa, joten ei niistä enempää tässä.

Mutta henkisiinkin asioihin voi jäädä koukkuun aivan yhtä pahasti. Henkistä etsintää ei vain helposti mielletä ongelmalliseksi, koska se nähdään pyrkimyksenä parempaan elämään. Mitä pahaa on siinä, että ihminen etsii jumaluutta, valaistumista tai rakkaudellisempaa ja hyväksyvämpää elämäntapaa? Ei sinänsä toki mitään. Mutta aivan sama pyrkimys on muillakin riippuvaisilla, vaikkei ehkä yhtä tiedostettuna.

Henkinen etsintä voi käynnistyä, kun ihminen on ensin viettänyt vuosikausia menestystä, rahaa, statusta, sitä oikeaa parisuhdetta/autoa/taloa/matkakohdetta, tai unelmavartaloa jahdaten. Kun lopulta huomaa, että elämä ei muutukaan paremmaksi, vaikka materiaa on yllin kyllin, vaan kaiken roinan ja touhotuksen keskellä on yhä tämä sama vanha itse, yhtä onnettomana kuin ennenkin, voi edessä olla suuri kriisi. Ryhdytään etsimään elämälle syvempää merkitystä siinä toivossa, että onni löytyisikin sitä kautta. Eikä tässäkään ole mitään pahaa.

Vaihtoehtoja on henkiselle etsijälle tarjolla kuin jugurtteja supermarketissa. On traditionaalisia uskontoja, new age -suuntauksia, luonnonkansojen uskontoja. Voi ryhtyä noidaksi, saatananpalvojaksi tai meedioksi, tai etsiä itselleen gurun, jota seurata. Kaikki nämä sisältävät lupauksen paremmasta elämästä joko maan päällä tai viimeistään tuonpuoleisessa. Ja se on se, mikä koukuttaa. Kun elämä kolhii, pelottaa, satuttaa, ahdistaa, suututtaa tai on tylsää, haluamme kiihkeästi löytää Sen Jonkin, joka poistaisi meiltä nämä ei-toivotut häiriötekijät ja voisimme elää jatkuvassa onnentunteessa.

Olen henkilökohtaisesti kokenut, miltä etsiminen tuntuu. Mystiset kokemukset ovat järisyttäviä, kirjaimellisesti taivaitahipovan orgastisia. Ja niitä haluaa lisää. Totta kai. Kun sellaisen on kerran kokenut, voi syntyä harha, että voisi olla mahdollista elää pysyvästi moisessa autuuden tilassa. Ja niin ihminen lähtee tavoittelemaan sitä. Etsijä on syntynyt. Jossain vaiheessa huippukokemukset väistämättä laimenevat, tai niitä ei enää onnistu tuottamaan lainkaan, joten on etsittävä uusi suunta, uusi guru, uudet rituaalit. Tämä on täsmälleen sama dynamiikka kuin muillakin riippuvaisilla: aineesta tai toiminnasta saatava nautinto laimenee, joten täytyy siirtyä suurempiin annoksiin tai etsiä uusi, vahvempi aine. Ja sana kiertää henkisissä piireissä aivan yhtä nopeasti kuin uudet muotihuumeet löytävät tiensä kaduille: muutama vuosi sitten Äiti Amman tilaisuudessa Vantaalla oli noin 10 tunnin halausjono. Kuka jaksaa odottaa 10 tuntia halatakseen jotain vierasta tätiä? Seriously?? Vastaus: ihminen, joka kiihkeästi etsii, ja uskoo voivansa löytää.

On todennäköisesti äärimmäisen kerettiläistä sanoa näin.

Ihminen, joka lakkaamatta etsii, on etsintänsä vanki. Paradoksi on siinä, että hän etsii vapautusta, eikä huomaa, että etsijänä hän on suunnilleen yhtä vapaa kuin häntäänsä jahtaava koira. Vapaus tulee etsinnän lopettamisesta ja siitä, kun huomaa, että tässä, juuri nyt ja tässä, on kaikki. Onni on tässä ja nyt tai ei koskaan, se ei ole huomenna eikä ensi vuonna eikä sitten, kun guru löytyy.

Yhteistä kaikille addikteille on se, että he eivät haluaisi kohdata elämää sellaisena kuin se on, kokonaisena. Haluaisimme kyllä ne hyvät asiat: rauhaa, onnea, rakkautta ja turvaa, mutta emme halua epävarmuutta, pelkoa, vihaa, emmekä vaikeuksia. Emme hyväksy sitä, että elämä on aaltoliikettä, ja jokaisen huippukokemuksen erottamattomana parina tulee aallonpohja. Haluaisimme pysäyttää tuon liikkeen, emmekä ymmärrä, että kun liike pysähtyy, pysähtyy elämä.

Elä tässä ja nyt, sanotaan. Moniko todella tajuaa, mitä se tarkoittaa? Helposti kuvitellaan, että elämällä tässä ja nyt saavutetaan se pysyvä onni ja autuus, että se olisi jokin kikka kakkonen, jolla poistetaan elämästä ei-toivotut asiat. Mutta elämä tässä ja nyt tarkoittaa, että otamme vastaan kaiken, mitä tapahtuu, sellaisena kuin se tapahtuu, ilman, että kapinoimme vastaan ja vaadimme, että asioiden pitäisi olla toisin. Meillä jokaisella on kaikenlaisia uskomuksia siitä, minkälaista elämän ja ihmisten tulisi olla, ja kun ne eivät toteudu, petymme. Jos minun mielestäni ihmisten pitäisi olla huomaavaisia toisiaan kohtaan, voin toki parhaani mukaan olla itse sellainen, mutta vaatimalla sitä samaa myös toisilta altistan itseni pettymykselle ja kärsimykselle.

Miten voi elää tässä ja nyt, jos rakas läheinen kuolee? Itkemällä. Menetys tekee ihan tarpeeksi kipeää jo sellaisenaan, mutta jos lisäksi kieltäytyy hyväksymästä ilmeistä tosiasiaa ja ajattelee, että "näin ei olisi pitänyt käydä", pahentaa omaa oloaan moninkertaisesti.

Meille on annettu tämä elämä ja tämä maailma. Ihan yhtä hyvin olisi voinut käydä niin, että kumpaakaan ei olisi koskaan tapahtunut. On ihme, suuri mysteeri, että ylipäätään olemme tässä, ja sen äärelle uskaltautuminen selityksiin turvautumatta on kaikista henkisistä harjoituksista vaikein, mutta samalla helpoin. Suurin guru on tavallinen elämä.

Elämän rikkautta teidän kaikkien uuteen vuoteen!

Olematon minä

Sunnuntai 30.12.2012 klo 14.09

Tämä kirjoitus on tehnyt tuloaan jo pari viikkoa, mutta se ei tahdo oikein muotoutua. Ehkä siksi, että asia, josta haluaisin kirjoittaa, jotenkin katoaa, jos sille antaa muodon tai hahmon, vaikka sitten vain sanallisen. Kirjoitanpa muutaman sanan, niin katsotaan, mihin päädyn...

Vaikka en koko ajan kontrolloi kaikkea, mitä elämässäni tapahtuu, tapahtuvat asiat siitä huolimatta. Työt tekevät itsensä, laskut maksavat itsensä, kissaa tulee halittua ja metsälenkit syntyvät ihan itsestään, kun vain astun polulle ja annan hetken viedä. Kuka sitten tekee tämän kaiken, jos en minä?

Niin psykoterapiassa kuin monissa moderneissa henkisissä suuntauksissakin korostetaan ihmisen itsensä osuutta elämän muodostumisessa tietynlaiseksi. "Minä" teen päätökset, valinnat, ratkaisut ja toimenpiteet, ja jos menee "pieleen", toisin sanoen tapahtuu jotain, josta en pidä, niin omaa syytäni kaikki. En ollut yrittänyt tarpeeksi, olin välttänyt vastuutani tai tiedostamattani vetänyt puoleeni moisen epäonnen. Vähän kuin muinaisina aikoina, kun ihmistä kohdannut epäonni tulkittiin jumalten vihaksi. Epäonni on niin sietämätön asia, että sen täytyy johtua jostakin; syyllisen on löydyttävä, jotta voitaisiin välttää tapahtumien toistuminen. Näin ollaan taas kontrollissa. "Niin vain tapahtui" on ihmiselle kestämätön ajatus.

Kuka tämä "minä" sitten on? Tarkemmin tarkasteltuna se koostuu enimmäkseen ajatuksista. Uskomuksista, muistoista, kuvitelmista, mieltymyksistä, mielipiteistä. Mutta nämähän muuttuvat kaiken aikaa! Teen johtopäätöksiä kaikesta, mitä minulle tapahtuu, ja muodostan niistä aina uusia selityksiä itsestäni, yhteiskunnasta, maailmasta ja elämästä yleensä. Samalla vanhat selitykseni katoavat jonnekin. Mieleni selittää jatkuvasti minulle tapahtuvia asioita ilman, että aktiivisesti itse edes tuottaisin noita selityksiä. Ei tarvitse kuin hetkeksi pysähtyä tarkkailemaan omaa mieltään kun huomaa, että ajatuksia tulee jostain ja menee jonnekin, ihan omia aikojaan. Tämä "minä" ei siis ole kovin pysyvää sorttia.

"Minä" käsittää myös tämän fyysisen kehoni. Kehon, jolla voin tehdä vaikka mitä. Kehon, joka ihan itsekseen kasvaa, kehittyy, muuttuu, aistii ja tuntee, ylläpitää uskomattoman monimutkaisia toimintoja, sairastuu, paranee, ja aikanaan kuolee. Minun ei tarvitse millään tavoin vahtia, että sydämeni lyö ja hengitykseni toimii, vaan voin kaikessa rauhassa vaikka nukkua! Soluni uusiutuvat koko ajan, enkä siis ole fyysisestikään enää sama ihminen kuin olin syntyessäni.

Kun katson fyysisen kehoni ja mieleni taakse, mitä siellä on? EI MITÄÄN. Ei niin yhtikäs mitään. Ja silti jotain on. Jokin, joka hiljaa todistaa tätä kaikkea. Jokin, joka on tietoinen kaikesta, mutta ei ole passiivinen sivustakatsoja vaan jotenkin hyvin aktiivisen ja - paremman sanan puuttuessa - innostuneen oloinen. Se suorastaan tärisee innostuksesta. Se on se jokin, jonka olemassaolosta olen tullut aina vain tietoisemmaksi vuosien vieriessä. Huolimatta siitä, että fyysisestä syntymästäni on kulunut 44 vuotta, tunnen sisimpäni olevan aina vain se sama. Pysyvä, elävä, muuttumaton. Niin tuttu, ja silti mysteeri. Väistämättä herää kysymys, että jos kerran tämä Jokin ei tunnu muuttuvan miksikään, olisiko sen olemassaolo mitenkään sidottu fyysisen ruumiini olemassaoloon? Kun ei se kerran muutu, vaikka ruumiini muuttuukin? Olisiko se sellainen osa minua, joka on olemassa aina? Yli syntymän ja kuoleman rajojenkin?

Kiinnostavaa on myös se, että voin olla tietoinen tuosta hiljaisesta tietoisuudesta. Ikään kuin sieltä katsoisi joku, ja joku, jota kutsun minäksi, katsoisi takaisin. Joku siinä kohtaa Jonkun. Kenties siellä on se, jota olen koko ikäni etsinyt, mutta eksynyt omani ja toisten mielen tuottamiin selityksiin siitä. Mutta sitä ei voi selittää, sen voi vain kokea. "Tao, jonka voi nimetä, ei ole Tao."

Viisas Aino

Tiistai 3.7.2012 klo 12.23

En ole kirjoittanut lähes kahteen vuoteen. Elämässäni tapahtui asioita, jotka sillä hetkellä tuntuivat liian henkilökohtaisilta tässä blogissa jaettaviksi. Kävin läpi ankaran henkisen kriisin, jossa kyseenalaistin kaiken, jota olin elämässäni siihen saakka pitänyt totena - siis ihan kaiken. Siitä seurasi suuri tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunne. Jos mitään absoluuttista totuutta ei ole, eikä myöskään absoluuttista oikeaa ja väärää, niin mitä merkitystä millään sitten on? Mitä merkitystä minun elämälläni on?

Kriisi huipentui 3,5-vuotiaan Aino-kissani äkilliseen kuolemaan 5.3.2012. Ainolla oli ollut jatkuvia anaalirauhasongelmia, ja lopulta päätin poistattaa ne siltä kokonaan. Tuntui vähän pahalta leikkauttaa osa kissasta kokonaan pois, vaikka eläinlääkärit sanoivatkin, ettei leikattu sisäkissa anaalirauhasiaan mihinkään tarvitse. Minusta tuntui silti, että leikkauksella muutetaan sitä täydellistä kokonaisuutta, joka Aino oli, ja sillä täytyisi olla seurauksensa.

Aino leikattiin 29.2. ja se lakkasi syömästä leikkausta seuraavana iltana. Vein sen aamulla lääkäriin, ja se otettiin koko päiväksi tiputukseen. Myös seuraavaksi ja sitä seuraavaksi päiväksi. Aino heikkeni koko ajan ja vietti suurimman osan ajastaan sohvan takana piilossa, eikä se edelleenkään suostunut syömään. Eräänä iltana sille sitten nousi kuume, ja vein sen Pieneläinsairaalan päivystykseen, jonne se otettiin yöksi teho-osastolle. Aamulla Ainolle tehtiin hätäleikkaus, jossa selvisi, että sillä oli puhjennut vatsahaava ja massiivinen vatsakalvontulehdus. Vatsahaava oli sellaisessa paikassa, että sitä ei voitu leikkauksella korjata, ja Ainon annettiin nukkua pois. Vatsahaavan oli todennäköisimmin aiheuttanut Ainolle anaalirauhasten poiston jälkeen annettu tulehduskipulääke Metacam.

Suunnattoman suuren surun ja järkytyksen hitaasti helpottaessa päädyin takaisin elämän suurimpien kysymysten äärelle. Nyt niissä oli uusi sävy. Miten minä itse valitsen ajatella elämästä ja kuolemasta? Mihin minä haluan uskoa? Ainon elämä ja kuolema saivat uuden merkityksen ja aloin nähdä niissä piilleen suuren siunauksen. Ymmärsin, ettei elämässä yhtäkään asiaa voi erottaa kokonaisuudesta ja luokitella sitä hyväksi tai pahaksi, koska kaikki asiat liittyvät toisiinsa ja jokaisella kokemuksella on seurauksensa, joihin me voimme itse vaikuttaa. Ymmärsin, mitä Viktor Frankl tarkoitti sanoessaan, että ihmisen vapaus valita suhtautumisensa kaikkeen, mitä hänelle tapahtuu, on se viimeinen vapaus, jota kukaan ei voi meiltä ottaa pois. Vaikka elämä joskus tuntuu koettelevan meitä ankarasti, on meillä aina mahdollisuus valita, miten käytämme vastaan tulevat tilaisuutemme. Sitähän kriisit itse asiassa ovat: tilaisuuksia oppia ja valita.

Hyvinvointipalvelu Viisas Aino alkaa toimia syksyllä. Sen kautta suuntaudun intuitiivisiin hoitoihin, reikiin, uni- ja arkkityyppityöskentelyyn ja muuhun luovaan työskentelyyn. Toimin sen lisäksi edelleen myös psykoterapeuttina. Uudet tilani sijaitsevat osoitteessa Korppaanmäentie 28, Pikku-Huopalahti. Sivut ovat auki osoitteessa www.viisasaino.fi. Tervetuloa <3