Etsivä löytää... vai löytääkö sittenkään?

Tiistai 1.1.2013 klo 11.12

Olen lakannut tekemästä uudenvuodenlupauksia. Vuosi sitten päätin, että vuonna 2012 sitoutuisin todella kehittämään henkisyyttäni ja intuitiotani. Tein huolelliset suunnitelmat ja mietin, missä haluaisin vuoden lopussa olla, ja millä keinoin päämäärääni pyrkisin. Kattia (!) kanssa. Elämä päätti toisin. Aino-kissani kuoli alkuvuodesta, ja hienot suunnitelmani menettivät tyystin merkityksensä samalla, kun itse kadotin otteen, jonka olin kuvitellut minulla elämästäni olevan. (Paino sanalla "kuvitellut".)

Kirjoitanpa tänään siis henkisestä etsinnästä ja siitä, miten koukuttavaa se voi olla.

Meidät ihmiset on rakennettu siten, että hakeudumme hyvältä tuntuvien asioiden pariin ja kartamme sitä, mikä tuntuu ikävältä. Eikä siinä ole mitään väärää. Kaikki elolliset olennot pyrkivät samaan. Ongelma, eli riippuvuus, syntyy, kun sinänsä harmiton nautinto tai huvi alkaa viedä meitä, emmekä pysty enää itse säätelemään, kuinka usein ja kuinka paljon sitä käytämme. Siitä tulee krooninen keino paeta todellisuutta. Päihde-, peli-, internet-, seksi- ym. riippuvuudet ovat monelle tuttuja, joko oman tai läheisen kokemuksen kautta. Niistä puhutaan paljon ja niiden haitat ovat yleisesti tiedossa, joten ei niistä enempää tässä.

Mutta henkisiinkin asioihin voi jäädä koukkuun aivan yhtä pahasti. Henkistä etsintää ei vain helposti mielletä ongelmalliseksi, koska se nähdään pyrkimyksenä parempaan elämään. Mitä pahaa on siinä, että ihminen etsii jumaluutta, valaistumista tai rakkaudellisempaa ja hyväksyvämpää elämäntapaa? Ei sinänsä toki mitään. Mutta aivan sama pyrkimys on muillakin riippuvaisilla, vaikkei ehkä yhtä tiedostettuna.

Henkinen etsintä voi käynnistyä, kun ihminen on ensin viettänyt vuosikausia menestystä, rahaa, statusta, sitä oikeaa parisuhdetta/autoa/taloa/matkakohdetta, tai unelmavartaloa jahdaten. Kun lopulta huomaa, että elämä ei muutukaan paremmaksi, vaikka materiaa on yllin kyllin, vaan kaiken roinan ja touhotuksen keskellä on yhä tämä sama vanha itse, yhtä onnettomana kuin ennenkin, voi edessä olla suuri kriisi. Ryhdytään etsimään elämälle syvempää merkitystä siinä toivossa, että onni löytyisikin sitä kautta. Eikä tässäkään ole mitään pahaa.

Vaihtoehtoja on henkiselle etsijälle tarjolla kuin jugurtteja supermarketissa. On traditionaalisia uskontoja, new age -suuntauksia, luonnonkansojen uskontoja. Voi ryhtyä noidaksi, saatananpalvojaksi tai meedioksi, tai etsiä itselleen gurun, jota seurata. Kaikki nämä sisältävät lupauksen paremmasta elämästä joko maan päällä tai viimeistään tuonpuoleisessa. Ja se on se, mikä koukuttaa. Kun elämä kolhii, pelottaa, satuttaa, ahdistaa, suututtaa tai on tylsää, haluamme kiihkeästi löytää Sen Jonkin, joka poistaisi meiltä nämä ei-toivotut häiriötekijät ja voisimme elää jatkuvassa onnentunteessa.

Olen henkilökohtaisesti kokenut, miltä etsiminen tuntuu. Mystiset kokemukset ovat järisyttäviä, kirjaimellisesti taivaitahipovan orgastisia. Ja niitä haluaa lisää. Totta kai. Kun sellaisen on kerran kokenut, voi syntyä harha, että voisi olla mahdollista elää pysyvästi moisessa autuuden tilassa. Ja niin ihminen lähtee tavoittelemaan sitä. Etsijä on syntynyt. Jossain vaiheessa huippukokemukset väistämättä laimenevat, tai niitä ei enää onnistu tuottamaan lainkaan, joten on etsittävä uusi suunta, uusi guru, uudet rituaalit. Tämä on täsmälleen sama dynamiikka kuin muillakin riippuvaisilla: aineesta tai toiminnasta saatava nautinto laimenee, joten täytyy siirtyä suurempiin annoksiin tai etsiä uusi, vahvempi aine. Ja sana kiertää henkisissä piireissä aivan yhtä nopeasti kuin uudet muotihuumeet löytävät tiensä kaduille: muutama vuosi sitten Äiti Amman tilaisuudessa Vantaalla oli noin 10 tunnin halausjono. Kuka jaksaa odottaa 10 tuntia halatakseen jotain vierasta tätiä? Seriously?? Vastaus: ihminen, joka kiihkeästi etsii, ja uskoo voivansa löytää.

On todennäköisesti äärimmäisen kerettiläistä sanoa näin.

Ihminen, joka lakkaamatta etsii, on etsintänsä vanki. Paradoksi on siinä, että hän etsii vapautusta, eikä huomaa, että etsijänä hän on suunnilleen yhtä vapaa kuin häntäänsä jahtaava koira. Vapaus tulee etsinnän lopettamisesta ja siitä, kun huomaa, että tässä, juuri nyt ja tässä, on kaikki. Onni on tässä ja nyt tai ei koskaan, se ei ole huomenna eikä ensi vuonna eikä sitten, kun guru löytyy.

Yhteistä kaikille addikteille on se, että he eivät haluaisi kohdata elämää sellaisena kuin se on, kokonaisena. Haluaisimme kyllä ne hyvät asiat: rauhaa, onnea, rakkautta ja turvaa, mutta emme halua epävarmuutta, pelkoa, vihaa, emmekä vaikeuksia. Emme hyväksy sitä, että elämä on aaltoliikettä, ja jokaisen huippukokemuksen erottamattomana parina tulee aallonpohja. Haluaisimme pysäyttää tuon liikkeen, emmekä ymmärrä, että kun liike pysähtyy, pysähtyy elämä.

Elä tässä ja nyt, sanotaan. Moniko todella tajuaa, mitä se tarkoittaa? Helposti kuvitellaan, että elämällä tässä ja nyt saavutetaan se pysyvä onni ja autuus, että se olisi jokin kikka kakkonen, jolla poistetaan elämästä ei-toivotut asiat. Mutta elämä tässä ja nyt tarkoittaa, että otamme vastaan kaiken, mitä tapahtuu, sellaisena kuin se tapahtuu, ilman, että kapinoimme vastaan ja vaadimme, että asioiden pitäisi olla toisin. Meillä jokaisella on kaikenlaisia uskomuksia siitä, minkälaista elämän ja ihmisten tulisi olla, ja kun ne eivät toteudu, petymme. Jos minun mielestäni ihmisten pitäisi olla huomaavaisia toisiaan kohtaan, voin toki parhaani mukaan olla itse sellainen, mutta vaatimalla sitä samaa myös toisilta altistan itseni pettymykselle ja kärsimykselle.

Miten voi elää tässä ja nyt, jos rakas läheinen kuolee? Itkemällä. Menetys tekee ihan tarpeeksi kipeää jo sellaisenaan, mutta jos lisäksi kieltäytyy hyväksymästä ilmeistä tosiasiaa ja ajattelee, että "näin ei olisi pitänyt käydä", pahentaa omaa oloaan moninkertaisesti.

Meille on annettu tämä elämä ja tämä maailma. Ihan yhtä hyvin olisi voinut käydä niin, että kumpaakaan ei olisi koskaan tapahtunut. On ihme, suuri mysteeri, että ylipäätään olemme tässä, ja sen äärelle uskaltautuminen selityksiin turvautumatta on kaikista henkisistä harjoituksista vaikein, mutta samalla helpoin. Suurin guru on tavallinen elämä.

Elämän rikkautta teidän kaikkien uuteen vuoteen!

Koukussa?

Tiistai 27.4.2010 klo 13.31

Hurraa, pitkään suunnittelemani blogi on vihdoin totta. Aikomukseni on kirjoitella tänne silloin tällöin asioista, jotka minua terapeuttina ja paranemisen tiellä itsekin kulkiessani koskettavat ja jotka jotenkin liittyvät henkiseen kasvuun, tietoisuuteen, tai johonkin muuhun. Mikä nyt milloinkin sattuu hämmästyttämään ja kummastuttamaan... Tervetuloa lukemaan!

Tämän ensimmäisen kirjoitukseni aihe on addiktio eli riippuvuus. Monen korviin pahalta kalskahtava sana, johon liittyy paljon häpeää ja syyllisyyttä. Siksipä juuri siitä on niin tärkeä puhua. Joten asiaan.

Joitakin päiviä sitten kuulin uutisissa, että solariumissa käynti saattaa aiheuttaa riippuvuutta. Jäin miettimään, että mikäs tuossa nyt niin kovin uutta oli... miksei se olisi ihan yhtä lailla koukuttava asia kuin alkoholi, seksi, pelaaminen, työ, ruoka, fantasiakirjallisuus, liikunta ja mikä tahansa muu mielihyvää tuottava aine tai toimintakin on? Meidät ihmiset kun on rakennettu sillä tavoin, että jos jokin asia tuntuu hyvältä, teemme sen mielellämme uudestaan, kun taas epämiellyttäviltä tuntuvia asioita pyrimme välttämään. Vaan milloin tästä alkaa sitten koitua ongelmia? Milloin aletaan puhua riippuvuudesta?

Riippuvuudelle tyypillistä on toistuvuus, pakonomaisuus ja kontrolloimattomuus. Teemme tietyissä tilanteissa aina saman asian, emmekä enää edes huomaa tekevämme niin. Meillä ei ole enää valinnanvaraa. Alunperin harmitonta mielihyvää aiheuttaneesta asiasta tuleekin selviytymiskeino, johon turvaudutaan enemmän tai vähemmän automaattisesti aina, kun elämässä tulee vastaan hankala tilanne tai omat, vaikeiksi tai häpeällisiksi koetut tunteet nousevat pintaan. Riippuvuus on pakokeino, jolla vältetään kohtaamasta ja käsittelemästä elämään erottamattomasti kuuluvia "negatiivisia" asioita.

Läheisriippuvuus on ollut melkoinen muotisana - ja haukkumasana - jo pitkään, ja sen merkitys tuntuu monesti hämärtyneen. Sana tarkoitti alunperin jostain riippuvuudesta kärsivän, esimerkiksi alkoholistin, läheisiä, jotka ajan mittaan myös sairastuvat, koska sopeutuvat riippuvaisen tarpeisiin omiensa kustannuksella, ja riippuvaisesta huolehtiessaan kantavat vastuuta, joka ei heille kuulu. Englanninkielistä termiä co-dependency paremmin vastaava suomenkielinen sana olisi ehkä ollut myötäriippuvuus tai kanssariippuvuus. Nykyisin läheisriippuvuudella voidaan tarkoittaa minkä tahansa voimakkaan ilmiön tai hahmon läheisyydessä elävien ja siihen pakosta sopeutuvien tilaa. Tälle riippuvuudelle tyypillistä on yritys vaikuttaa toisen ihmisen käytökseen hoivaamalla, suostuttelemalla, vaatimalla - siis kontrolloimalla. Läheisriippuvainen ihminen on usein empaattinen ja vastuuntuntoinen, hänellä on kyky aistia toisen tunteita ja halu pitää huolta. Hänen ongelmansa on se, että hän joustaa ja sopeutuu liikaakin, eikä hän tunnista omia rajojaan. Hän ottaa kantaakseen osan läheisensä ongelmista, ja niin tehdessään luopuu omista tarpeistaan, suunnitelmistaan ja ajastaan. Hänen vuoronsa tulee "sitku" toisen ongelmat on ratkaistu. Tästä tulee hänelle projekti ja elämänsisältö. Ehkä hän tuntee olevansa tarpeellinen ja hyvä ihminen, kun "epäitsekkäästi" huolehtii toisesta, jolloin loppujen lopuksi koko kuviossa onkin kysymys hänestä itsestään ja hänen omien tiedostamattomien tarpeidensa tyydyttämisyrityksestä - mutta tätähän läheisriippuvainen ei myönnä, ja loukkaantuu suunnattomasti, jos joku kehtaa moisen vihjauksen esittää. Hänhän tekee sen kaiken vain "rakkaudesta". Mutta itseään läheisriippuvainen ei rakasta.

Ja tästä päästäänkin varsinaiseen ongelmaan. Kaikkien riippuvuuksien taustalla on joko tiedostettu tai tiedostamaton pelko siitä, että omassa itsessä on jotain pahasti vialla. Tämän kauhean asian salaamiseksi ryhdymme usein täydellisiksi. Kiellämme heikkoutemme ja haavoittuvuutemme, sanalla sanoen inhimillisyytemme, ja kärsimme suurta häpeää ja syyllisyyttä kaikista ei-toivotuiksi kokemistamme ominaisuuksista.

Täydelliseksi tuleminen vaatii jatkuvaa oman itsen tarkkailua ja korjaamista. Ankara sisäinen kriitikkomme pitää meitä tiukasti ruodussa ja sättii armottomasti jokaisesta lipsahduksesta. Koska olemme jatkuvasti tällaisen kritiikin kohteena, meistä tulee oman itsemme uhreja. Ja koska uhrina oleminen on niin kurjaa, tunnemme välillä ansainneemme pientä hemmottelua. Ah, perjantai-iltana pää täyteen ja seksiä tuntemattoman kanssa, tai jättipizza ja litra jäätelöä, ja jopas tuntuu taas hyvältä. Kunnes koittaa krapula ja häpeä. Ainoa keino niiden lievittämiseksi on päättää taas kerran tehdä parannus ja ruveta kontrolloimaan itseään entistä tiukemmin. Kunnes jälleen...

Täydellinen minä -projekti voi ilmetä myös pakonomaisena painontarkkailuna, kuntoiluna, työsuorituksina - tai terapiassa. Itsensä tarkkailuun ja jokaisen ilmenevän ei-toivotun asian fiksaamiseen voi jäädä koukkuun. "Jos vain tämän asian itsessäni saan korjattua, niin sitten olen hyvä/kaunis/rakastettava, elämäni muuttuu hyväksi, löydän rakkauden jne." Tähän kaikkeen sisältyy ajatus, että meissä on jotain vikaa, joka pitää korjata. Korjattavat asiat vaan eivät ikinä lopu! "Nyt kun olen lopettanut tupakoinnin, alkoholinkäytön ja tunnesyömisen, niin kunhan vielä tästä kontrollintarpeestani paranen niin kaikki on vihdoin hyvin..." Huh huh.

Luin taannoin kaksi kirjaa, jotka sopivat tähän aiheeseen kuin nenä päähän: Robert Burneyn "The Dance of the Wounded Souls" ja Cheri Huberin "There Is Nothing Wrong With You". Molempien viesti oli se, että meidän ihmisten perusongelma on, että kuvittelemme meissä olevan jotain vikaa. Kuvittelemme olevamme pahoja: laiskoja, ilkeitä, ahneita, kohtuuttomia, itsekkäitä jne. emmekä missään nimessä hyväksymisen ja rakkauden arvoisia. Olemme itsellemme ankaria ja kriittisiä, koska kuvittelemme, että meidän on pidettävä itsemme kurissa. Sallivuus ja hyväksyminenhän johtaisivat täydelliseen kaaokseen; kuka sitten enää saisi mitään aikaan? (Jos nyt sanot: "no mutta niinhän se ON!" tiedät, mistä puhun.) Mittaamme ihmisarvomme ulkoisilla saavutuksilla ja suorituksilla kuten asemalla, koulutuksella, tittelillä, rahalla, menestyksellä, ulkonäöllä, puolisolla, asuinpaikalla. Vasta sitten, kun olemme saavuttaneet nämä tietyt meriitit, uskomme että olemme "jotain". Ja tätähän tukee myös koko tämä länsimainen yhteiskunta, jossa elämme. Yhteiskuntaamme voisi sanoa läheisriippuvaiseksi, koska se korostaa, että meidän arvomme ihmisenä riippuu jostain ulkoisesta tekijästä. Omana itsenämme, jos emme tuota mitään, äänestä emmekä maksa veroja, ei meillä ole paljonkaan arvoa. Katsokaa vain, miten meillä arvostetaan lapsia ja vanhuksia.

Mitä jos koko homma onkin mennyt alun perinkin ihan väärin päin? Mitä jos olemmekin arvokkaita ja rakastettavia siksi, että olemme olemassa? Vasta kun syvällisesti ymmärrämme, että arvomme ihmisenä on meille syntymässä annettu lahja, jota ei kukaan voi meiltä ottaa pois, voimme päästää irti ulkoisista arvonmerkeistä ja vahingollisista riippuvuuksista. Meidän ei tarvitse muuttua täydellisiksi, me olemme jo täydellisiä, juuri sellaisia miksi Luoja meidät loi. Yksikään ominaisuutemme ei ole "hyvä" eikä "paha", ne vain ovat mitä ovat. Ominaisuuksien luokitteleminen hyviin ja pahoihin on ehdollistettua ajattelua, kulttuurimme ja kasvatuksemme tulosta. Elämään kuuluvat ilo ja suru, ja meihin ihmisiin myös. Jokaisella ominaisuudellamme on vastakohta, polariteetti, jota ilman emme ole ehjiä ja kokonaisia. Vaatimus, että olisimme ainoastaan "hyviä" on yhtä mahdoton kuin että haluaisimme ainoastaan päivän ilman yötä, lämpimän ilman kylmää, ison ilman pientä. Ilman vastakohtaansa jokainen ominaisuus menettää merkityksensä.

Kuuntelepa tänään, minkälaisia asioita sisäinen kriitikkosi sanoo. Sanooko se ehkä: "olinpas tyhmä idiootti, miten mä nyt taas noin tein?" tai "kato mikä ääliö, onneksi mä olen parempi ihminen"? Miltä tuntuu? Molemmat lauseet kertovat oman itsen viallisuuden tunteesta. Välillä haukumme itseämme, välillä muita. Kun tuomitsemme toisen ihmisen jonkin ominaisuuden, tuomitsemme sen samalla omassa itsessämme. Minkälaista olisikin tuntea myötätuntoa, hyväksyä ja antaa olla?

iloa ja valoa,
Pauliina