Paranemisen avaimet, osa 2

Maanantai 3.9.2012 klo 10.33

Tässä tulevat nyt Gabor Matén kirjan "When the Body Says No" loput neljä paranemisen avainta.

4. Autonomy (Itsemääräämiskyky)

Sairaudella ei pelkästään ole historiaa, vaan se myös kertoo historiaa meidän omasta elämästämme. Sairaudessa kulminoituu elämänmittainen taistelu Itsen (Self) puolesta. "Itse", isolla kirjoitettuna, tarkoittaa tässä ihmisen aidointa, autenttisinta olemusta, joka pyrkii joka hetki toteutumaan ja tulemaan näkyviin. Se tarkoittaa ihmisen tietoisuutta itsestään, muista ihmisistä ja ympäristöstä erillisenä.

Pelkästään yksinkertaisesta, biologisesta näkökulmasta katsoen voi näyttää siltä, että fysiologisen organismin selviytyminen olisi luonnon tärkein pyrkimys. Vielä sitäkin tärkeämpää näyttäisi kuitenkin olevan autonomisen, itse itseään säätelevän psyyken säilyminen. Mieli ja sielu sietävät vakaviakin fyysisiä koettelemuksia, mutta lukuisat esimerkit osoittavat, että fyysinen ruumis alkaa vähitellen antaa periksi, jos psyykkinen eheys ja vapaus ovat uhattuina.

Tästä minulla on mainio omakohtainen kokemus. Olin kärsinyt vuosia lapaluitteni välissä olevasta solmusta, joka tuntui välillä suorastaan kylmenevän ja aiheutti päänsärkyjä ja käsien puutumista. Päätäni ja käsiäni oli kyllä (turhaan) tutkittu, mutta kukaan ei ollut hoksannut katsoa, mitä tukirangalleni kuului. Jumpat ja muut auttoivat hetkellisesti, mutta vaiva paheni. Menin sitten Antti Heikkilän vastaanotolle, ja hän totesi noin puolitoista minuuttia minua kuunneltuaan, että vaiva on psykosomaattinen ja kiusaa yleensä vastuullisia, tunnollisia ja itseltään liikaa vaativia ihmisiä. Fyysisellä tasolla vaiva tarkoitti sitä, että selän syvät lihakset menevät jumiin, koska jatkuva psyykkinen epätasapaino aiheuttaa kehossa jännitystilan. Hän alkoi puhua juuri tästä autenttisen Itsen toteutumisesta ja kehotti minua kysymään voimaeläimeltäni, Jumalalta tai enkeleiltä, mikä se on, jota vastustan, ja joka ongelman aiheuttaa. Enpä ollut koskaan kuullut moisia kysymyksiä lääkärin vastaanotolla! Antti avasi lihasteni solmut manuaalisesti ja sanoi, että yleensä vaiva poistuu, kun ihminen oivaltaa, mistä siinä on kyse. Samana iltana nukkumaan mennessäni pyysin asiaan opastusta ja näinkin unen, jonka tulkinta johdatti minut sellaisen asian äärelle, jonka olin uppiniskaisesti (!!) mielessäni kieltänyt vuosikausia. Samalla hetkellä, kun asian itselleni myönsin, tunsin että selässäni ollut solmu napsahti auki. Ja auki se on siitä lähtien pysynytkin. Antti, kiitokset, olet melkoinen poppamies.

Sairaus on loppujen lopuksi rajakysymys. Rajoilla tarkoitetaan sitä omaa, näkymätöntä reviiriämme, joka erottaa meidät ympäristöstämme ja toisista ihmisistä. Ne perustuvat siihen tietoiseen, sisäiseen tuntemukseen, joka määrittelee, kuka minä olen. Monet meistä ovat oppineet, että meidät määritellään ulkopuolelta. Matka oman itsen määrittelemiseen alkaa siitä, kun kysyy itseltään: "Mitä minä haluan enemmän, tai vähemmän, omassa elämässäni ja ihmissuhteissani? Mistä pidän, mistä en pidä? Paljonko jaksan, ehdin tai haluan tehdä?" Nämä kysymykset voivat olla hyvin pelottavia, koska ne saattavat johtaa oman elämän muuttumiseen, ja siksi moni ei uskalla koskaan pysähtyä niitä kysymään.

Tutkimusten mukaan ihmiset, jotka ovat kokeneet vakavaa omia rajojaan rikkovaa kohtelua iässä, jossa heille ei vielä ollut kehittynyt autonomista Itseä, ovat suurimmassa vaarassa sairastua. Lapsuusajan stressitekijöitä ovat mm. emotionaalinen tai seksuaalinen hyväksikäyttö, väkivalta, vanhempien päihteiden käyttö tai mielenterveyden ongelmat, ja niillä on selvä korrelaatio aikuisiän riskikäyttäytymisen, terveysongelmien ja ennenaikaisten kuolemien kanssa. Useimpien lasten rajoja ei ole näin rajusti rikottu, mutta aivan yhtä haitallista on se, että lapsen rajat eivät alun perinkään pääse rakentumaan. Monet vanhemmat eivät osaa tukea lapsensa terveiden rajojen kehittymistä siksi, että he itsekään eivät ole siinä tukea saaneet. Sitä ei voi antaa, mitä itsellä ei ole.

Ilman selkeitä rajoja itsensä ja vanhempiensa välillä lapsi pysyy sulautuneena vanhempaansa. Hänellä ei silloin ole mahdollisuutta ilmaista omaa tahtoaan eikä sanoa "ei" (eikä siksi myöskään "kyllä"!) Hän kokee olevansa vastuussa vanhempiensa tunteista ja tarpeista. Kun tällainen lapsi kasvaa aikuiseksi, hän hakeutuu ihmissuhteisiin, joissa hän voi edelleen pysyä yhteensulautuneena, riippuvaisena toisesta ihmisestä. Koska sairauteen johtava immuniteetin hämmennystila heijastaa ihmisen vaikeutta erottaa toisistaan Itse ja ei-Itse (kaikki se, joka on minun rajojeni ulkopuolella), on yksi paranemisen edellytyksistä juuri omien rajojen rakentaminen tai tunnistamaan opettelu.

5. Attachment (Kiintymys, liittyminen)

Kiintymys on se yhteys, jolla liitymme maailmaan. Varhaisissa kiintymyssuhteissamme joko opimme tai kadotamme kykymme pysyä avoimina, terveinä ja itse itseämme hoivaavina. Juuri noissa kiintymyssuhteissa opimme ilmaisemaan vihaa tai tukahduttamaan sen. Itsemääräämiskykymme joko kehittyy tai tuhoutuu. Yhteys toisiin on myös paranemisen edellytys. Monet tutkimukset osoittavat, että ihmiset, joilla on vähän tai ei lainkaan sosiaalisia kontakteja, ovat suurimmassa vaarassa sairastua.

Pettymykset ihmissuhteissa aiheuttavat surua, vihaa ja suurta kipua. Näitä tunteita välttääkseen ihminen saattaa kääntää selkänsä toisille ihmisille ja katkeroitua. Joskus on helpompi jäädä kiinni katkeruuteen sen sijaan, että antaisi itselleen luvan tuntea kaiken sen kivun, joka pettymyksistä on seurannut, sekä uskaltaisi myöntää oman kaipauksensa toisen ihmisen luo. Kaiken vihamme alla on turhautumisemme siitä, että emme ole kokeneet kaipaamamme syvällistä, intiimiä kontaktia toiseen ihmiseen. Paraneminen edellyttää ja tarkoittaa sitä, että uskallamme kohdata jälleen sen haavoittuvuutemme, joka alunperin sai meidät emotionaalisesti sulkeutumaan. On tärkeää huomata, että emme ole enää avuttomia, riippuvaisia lapsia, eikä meillä ole enää syytä pelätä haavoittuvuuttamme. Saatamme tulla satutetuksi ja pettyä, mutta kykenemme selviytymään siitä. Voimme vihdoin antaa itsellemme luvan kunnioittaa meissä olevaa ihmisen universaalia kaipuuta yhteyteen, ja haastaa sen syvälle juurtuneen uskomuksen, joka tiedostamattamme sairastuttaa niin monia: että emme ole rakastettavia, rakkauteen kykeneviä.

6. Assertion (Vakuuttaminen)

Vakuuttaminen tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että julistamme itsellemme ja maailmalle: "Minä olen" ja "Minä olen, kuka olen".

Kirjassa tulee toistuvasti esille, kuinka ihmiset pelkäävät sitä, että jos he eivät ole koko ajan toimeliaita, he kokevat kauhistuttavaa tyhjyyttä. Heille reaalimaailma tarkoittaa kaaosta, oleminen tekemistä, merkityksellisyys aikaansaannoksia. He luulevat, että itsemääräämiskyky ja vapaus tarkoittavat oikeutta tehdä, toimia ja reagoida miten huvittaa.

Vakuuttavuus on syvempi oman itsen julistuksen muoto kuin pelkkä toiminnanvapaus. Se on sitä, että olemme olemassa riippumatta siitä, miten meitä on kohdeltu, mikä on historiamme, persoonallisuutemme, kykymme tai muiden käsitys meistä. Vakuuttavuus tarkoittaa, että meidän ei enää tarvitse tekemisillämme perustella oikeuttamme olla olemassa.

7. Affirmation (Vahvistaminen)

Vahvistamme itseämme tekemällä positiivisia, arvokkaita asioita. On kaksi perusarvoa, joiden kunnioittamisella on suuri parantava ja eheyttävä vaikutus.
Ensimmäinen arvo on luovuus. Jumalat loivat ihmisen omaksi kuvakseen, joten meilläkin on sisäsyntyinen tarve luoda. Luovuus voi ilmetä useiden kanavien kautta: kirjoittamalla, taiteen tai musiikin kautta, työn, kokkaamisen, puutarhanhoidon tai sosiaalisen kanssakäymisen kautta. Tärkeintä on kunnioittaa tätä tarvetta ja etsiä sille kanava. Sen kunnioittaminen parantaa; sen tukahduttaminen näivettää niin ruumista kuin sieluakin. Ja on tärkeää muistaa, että luovuus on prosessi, ei lopputulos!

Toinen arvo on maailmankaikkeus, ja meidän yhteytemme kaikkeen, mikä on. Harha, että olemme irrallamme, yksin ja ilman kontaktia, vahingoittaa meitä pahasti. Huolimatta siitä, miten paljon elämä on meille tätä synkkää kuvaa näyttänyt, on se silti pelkkä harha.

Fyysisessä mielessä on helppo nähdä, että käsityksemme itsestämme maailmankaikkeudesta erillisinä olentoina on harha: meidät on tehty samoista aineksista kuin kaikki muutkin, ihmiset, eläimet, puut, kivet, meret, jopa tähdet. Tietoisuutemme itsestämme aiheuttaa sen, että tunnemme olevamme erillisiä, mutta todellisuudessa emme koskaan ole erossa muista. Tätä tietoisuutta voi myös nimittää egoksi.

Sairauden myötä moni alkaa vaistomaisesti etsiä omaa hengellisyyttään. Sen voi löytää traditionaalisista uskonnoista, meditaatiosta tai luontoyhteyden kautta. Polku on jokaiselle oma. Kaikille etsintä ei suinkaan ole helppoa. "Etsivä löytää", sanotaan. Etsiminen sinänsä on jo löytämistä, sillä voimme etsiä ainoastaan sitä, jonka jollain tasolla tiedämme olevan olemassa.

Monet työstävät asioitaan psykologisessa mielessä, mutta eivät koskaan avaudu omille hengellisille tarpeilleen. Toiset etsivät parannusta ainoastaan hengellisillä tavoilla ja etsivät Jumalaa tai universaalia Itseä, eivätkä huomaa, miten tärkeää on tuntea myös oma, persoonallinen ja inhimillinen Itsensä ja kehittää sitä. Terveyteen vaaditaan, että huolehtii itsestään fyysisellä, psyykkisellä ja hengellisellä tasolla. Minkä tahansa tason laiminlyönti altistaa epätasapainolle ja sairaudelle.

Sairauksista, vastuusta ja syyllisyydestä

Sunnuntai 12.8.2012 klo 10.43

Olen lukenut Gabor Matén kirjaa "When the Body Says No - Exploring the Stress-Disease Connection", joka nimensä mukaisesti käsittelee stressin, ja nimenomaan emotionaalisen sellaisen, vaikutusta mm. syövän ja erilaisten autoimmuunisairauksien syntyyn. Gabor Maté on unkarilaissyntyinen, Kanadassa asuva lääkäri, joka on tullut tunnetuksi erityisesti työstään riippuvuuksien hoidossa.

En ole vielä lukenut kirjaa loppuun, mutta tähän saakka lukemani on ollut hyvin kiinnostavaa. Koska minulla ei ole lääketieteen koulutusta, en pysty kommentoimaan kirjan lääketieteellisiä osuuksia muuten kuin toteamalla: "ahaa, mielenkiintoista." Kirjan potilaskertomukset ja Matén omat elämänkokemukset sen sijaan ovat hyvin lähellä omia havaintojani ja käsityksiäni. Hänen työskentelytapansa ei ole tavanomaisen oire- tai laboratorioarvokeskeinen, vaan holistinen eli ihmistä kokonaisuutena tarkasteleva, mikä tarkoittaa sitä, että hän katsoo sairauksien syntyvän perimän, ympäristön ja ihmisen emotionaalisen persoonan yhteisvaikutuksesta.

Maté siteeraa useita tutkimuksia, joissa syöpään, reumaan, tulehduksellisiin suolistosairauksiin, astmaan ym. sairastuneista on kyetty erottamaan aivan tietynlaisia persoonallisuuden piirteitä. Lähes kaikki sairastuneet ovat olleet joko ankaria suorittajia tai kilttejä miellyttäjiä - joka tapauksessa heitä yhdistää omien tunteiden (erityisesti suuttumuksen) ja tarpeiden tukahduttaminen siksi, että he pitävät joko velvollisuuksiaan tai toisten ihmisten tarpeita omia tarpeitaan tärkeämpinä. "Ei saa olla itsekäs", ajattelee moni tällainen ihminen.

Jatkuvan stressin tiedetään muuttavan kehon hormonitasapainoa terveydelle haitallisella tavalla. Tunteiden tukahduttaminen aiheuttaa kehossa juuri tällaisen stressireaktion ja jännitystilan, jotka kroonistuvat nopeasti ja alkavat rasittaa elimistöä, jolloin sairastumisen riski kasvaa. Lisäksi se aiheuttaa neuroottisia ajatus- ja käyttäytymismalleja, mikä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ihminen alkaa automaattisesti välttää omien tunteidensa ilmaisua seurauksien pelossa. Nämä automatisoituneet välttämismekanismit tulevat niin tutuiksi, että lopulta niitä ei edes huomaa. Ne aiheuttavat kuitenkin suuria vaikeuksia myöhemmässä elämässä: kun ihminen ei uskalla sanoa, mitä haluaa, hän ei osaa myöskään puolustautua, mikä saattaa johtaa hyväksikäytön tai jopa kiusaamisen tai muun väkivallan kohteeksi joutumiseen; hän ei uskalla toteuttaa unelmiaan; hän sabotoi työ- ja parisuhteitaan, mikä johtaa tyytymättömyyteen ja katkeroitumiseen. Lisäksi hän siirtää oppimansa haitalliset käyttäytymismallit eteenpäin omille lapsilleen.

Ja haluammepa myöntää sitä tai emme, niin nämä käyttäytymismallit syntyvät lapsuudenkodissa. Jos lapsi ei saa ilmaista omia tunteitaan turvallisesti, hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tukahduttaa ne. Turvallinen ilmaisu tarkoittaa sitä, että lapsi saa suuttua, itkeä jne. ilman, että häntä vähätellään tai jopa rangaistaan, hänelle nauretaan tai hänet nolataan. Se tarkoittaa myös sitä, että lapselle ei opeteta, että hän ja hänen tunteensa jotenkin loukkaavat tai pahoittavat vanhempien mielen. Ja tämähän on hyvin tavallista monissa kodeissa: lapselle opetetaan, että hänen kiukkunsa loukkaa äitiä tai kyyneleensä huolestuttavat isää. Vanhempien on kyettävä pitämään omat tunteensa erillään lapsen tunteista, jotta hän saa ilmaista niitä rauhassa. Jos lapsi kokee, että hänen syvimmät tunteensa haittaavat toisia, tehdään hänen kehittyvälle minälleen suurinta mahdollista vahinkoa.

Miksi vanhemmat sitten eivät osaa erottaa lapsen tunteita omistaan tai näe lapsen hätää? Yksinkertaisesti siksi, että he eivät ole myöntäneet itse kokemaansa hätää, vaan kieltävät sen edelleen. He tukahduttavat yhä omat, lapsena kokemansa tunteet. Niin kauan, kuin vanhemmat eivät suostu myöntämään, että heidän omat vanhempansa ovat tehneet virheitä, he siirtävät näitä virheitä eteenpäin lapsilleen. Heidän on kohdattava oman lapsuutensa hätä, pelko, suru ja suuttumus omia vanhempiaan kohtaan ennen kuin he pystyvät kohtaamaan ne omissa lapsissaan. Se tarkoittaa, että omat vanhemmat on alettava nähdä kokonaisuuksina, inhimillisinä ihmisinä, eikä enää idolisoituina, kaiken arvostelun yläpuolella olevina hahmoina. Tämän todellinen näkeminen on syvällinen prosessi, joka aiheuttaa vielä aikuisiälläkin suurta pettymystä, suuttumusta ja surua, mutta johtaa lopulta kasvaneeseen ymmärrykseen, anteeksiantoon ja rauhaan.

Ymmärrän, että tästä(kin) kirjoituksesta joku saattaa päätellä, että yritän tehdä ihmisistä itsestään syyllisiä sairauksiinsa. Se ei ole tarkoitukseni. Minä puhun vastuusta. "Ei saa syyllistää" onkin yksi nykypäivän kummallisuuksista. Kun joku uskaltaa peräänkuuluttaa ihmisten omaa vastuuta asioista, herättää se joissain ihmisissä hurjan raivon. Tulee mieleen, kuinka joitakin vuosia sitten eräs naispoliisi sanoi julkisuudessa jotain sellaista, että naisten ei kannata kävellä keskellä yötä minihameessa Kaisaniemen puiston halki, jos haluavat välttyä raiskaukselta. Siitähän nousi hirveä meteli. Poliisia haukuttiin uhrien syyllistämisestä, väkivallan vähättelystä ja ties mistä. Nämä metelöijät eivät suostu näkemään omaa vastuutaan. Jos haluaa olla turvassa, kannattaa suojella itseään! Olisi toki ihanaa, jos eläisimme maailmassa, jossa jokainen voisi liikkua milloin haluaa ja missä haluaa, mutta kun tämä maailmamme ei ole sellainen! Maailmaa voi ja kannattaa toki yrittää muuttaa parempaan ja turvallisempaan suuntaan, mutta sitä ei kannata tehdä oman itsensä kustannuksella. Muitakin vaikuttamiskeinoja on kuin ehdoin tahdoin itsensä pahalle altistaminen sillä perusteella, että maailman "pitäisi" olla toisenlainen.

Se, että alkaa tiedostaa oman osuutensa sairauden tai väkivallan uhriksi joutumisessaan, ei ole syyllisyyttä. Se on vastuuta. Mistä ei ota vastuuta, sitä ei voi muuttaa. Niin kauan, kuin näkee muut syyllisinä ja itsensä avuttomana uhrina, myös pysyy uhrina. Uhrina olemisessa on tietysti se hyvä puoli, että itse ei tarvitse tehdä mitään, kun vika on aina olosuhteissa tai toisissa ihmisissä. On kuitenkin hämmästyttävää, miten paljon asioihin voi vaikuttaa, kunhan suostuu näkemään oman osuutensa. Se ei ole helppoa, mutta kannattaa. Se on tie oikeasti tyydyttävämpään elämään. Se on suurinta mahdollista rakkautta itseään ja ympäristöään kohtaan.

Ruoasta sairautta, lääkkeistä terveyttä?

Lauantai 14.8.2010 klo 19.25

Minua ovat pitkään ihmetyttäneet ja ärsyttäneet televisiossa ahkerasti näytettävät Activia-, Actimel-, närästyslääke- yms. mainokset. Mainoksissa annetaan ymmärtää, että erilaiset vaivat johtuvat ihmisestä itsestään:"Sulla on hidas ruuansulatus!" tai "Mahahapot. Niistä närästys useimmiten johtuu." ja että kyseinen vika korjaantuu nopeasti ja kätevästi, kun otetaan jotain ainetta.

Vaan mitä jos nämä vaivat johtuvatkin yksinkertaisesti siitä, mitä ihminen panee suuhunsa? Sokeria, aspartaamia, valkoisia jauhoja, kevyttuotteita, marinadeja, E-kirjaimia? Kauppojen hyllyt notkuvat erilaisia ruoakkeita, teollisesti mahdollisimman tehokkaasti ja halvalla tuotettuja sotkuja, joita vielä kehdataan elintarvikkeiksi kutsua. Ei niitä ihmisen elimistö kestä, vaan alkaa ennen pitkää oireilla.

Ylen nettisivuilla julkaistiin eilen uutinen, jonka mukaan "Brittitutkijoiden mukaan pikaruokaravintolat voisivat tarjota asiakkailleen ilmaisia kolesterolilääkkeitä tasapainottamaan rasvaisen ruoan rasitusta sydämelle. Tutkijat suosittelevat hampurilaisen lisukkeeksi statiinilääkettä." Vetää sanattomaksi.

Elintarviketeollisuus on teollisuutta, siis liikeyrityksiä, joiden ensisijaisena tehtävänä on tuottaa voittoa. Voittoa tavoitellaan säästämällä kustannuksissa. Näitä säästöjä saavutetaan, kun tuotteet valmistetaan mahdollisimman halvoista raaka-aineista ja korvataan luonnonmukaiset raaka-aineet teollisesti valmistetuilla. Samalla uskotellaan ihmisille, että esim. luonnolliset rasvat, kuten voi, ovat kuolemaksi.

Lääketeollisuuskin on teollisuutta, joten senkin tehtävänä on tuottaa voittoa. Lääkkeiden on mentävä kaupaksi, joten on kehitettävä aina uusia lääkittäviä kohteita. Tiukennetaan kolesterolirajoja ja hurraa, taas saadaan muutama kymmenen tuhatta tervettä suomalaista syömään kolesterolilääkkeitä. Tai luodaan sikainfluenssapaniikki, ja upotetaan kansalaisiin miljoonien eurojen edestä rokotetta - jota on kuulemma jäänyt paljon käyttämättä, kun omilla aivoillaan ajattelevat ihmiset ovat jättäneet rokotuksen ottamatta. Tulevana syksynä tämä ylijäämä sitten piikitetään ihmisiin tavallisen kausi-influenssarokotteen mukana.

Edelläoleva Ylen uutinen yhdistää nämä kaksi oman etunsa tavoittelijaa tavalla, joka naurattaisi, ellei samalla olisi niin kauhistuttava.

Terapeuttina olen paljon pohtinut suomalaisten alkoholinkäytön ja masennuslääkkeiden käytön välistä yhteyttä. Alkoholi tutkitusti alentaa aivojen serotoniinitasoja ja sitä kautta mielialaa. Moni on henkilökohtaisesti kokenut, kuinka varsinkin krapulassa iskee hirvittävä masennus. Uskaltavatkohan lääkärit lainkaan kysyä alkoholinkäyttöasiaa potilailtaan, jotka tulevat vastaanotolle hakemaan apua masennukseensa? Vai valitsevatko he helpon tien ja lykkäävät asiakkaan kouraan masennuslääkereseptin? Eipähän tarvitse kysellä inhottavia, ja lääketehtaan edustajakin pysyy tyytyväisenä.

Kaikki edellämainitut esimerkit kertovat suuryritysten suunnattomasta vastuuttomuudesta ja ihmisten harhaanjohtamisesta. Voitontavoittelu on niille prioriteetti numero yksi - mutta sitähän näiden yritysten edustajat eivät myönnä. Heille sopii oikein hyvin, että ihmiset tulevat heidän tuotteistaan sairaaksi: kehitetään vain äkkiä uusi lääke tai funktionaalinen elintarvike, ja taas kilisevät eurot kassaan.

Tietoisella ihmisellä on tietoa, ja hän käyttää sitä. Hän on selvillä siitä, miten hänen tekemänsä valinnat vaikuttavat häneen itseensä ja sitä kautta ympäristöön. Hän valitsee vastuullisesti, päätettyään ensin itse, mikä juuri hänelle on tärkeää. Hän ei ota kenenkään toisen sanaa absoluuttisena totuutena, eikä varsinkaan toimi "selkäytimellä" sen mukaan, mitä mainokset, poliitikot, viranomaiset ja muut auktoriteetit hänelle vakuuttavat. Hän on hereillä. Hän on tietoinen myös siitä, että omilla valinnoillaan voi vaikuttaa, eikä mene siihen halpaan, että "yksi ihminen nyt ei voi asioille mitään". Yksi ihminen ei tietenkään voi koko maailmaa muuttaa, mutta ei ole tarkoituskaan. Jokainen on vastuussa vain omista valinnoistaan. Se on se vähin, mitä voi tehdä, ja se riittää. Mutta niin kauan, kuin valitsemme aina sen halvimman ja helpoimman vaihtoehdon, meille myös myydään halvinta ja helpointa - ja huonointa. Sitäkö me oikeasti haluamme?

Suosittelen lämpimästi Mats-Eric Nilssonin kirjaa "Petos lautasella" ja Sirkka Santapukin kirjaa "Oivallus - elämäsi eliksiiri". Myös Antti Heikkilän kirjat ja nettisivut sekä tämä sivusto http://www4.dr-rath-foundation.org/ toimivat loistavina herättelijöinä.