Malttia ja mielenrauhaa koronaviruksen edetessä

Lauantai 14.3.2020 klo 13.23 - Pauliina

Kun maailmassa myrskyää, on tärkeää säilyttää mielenrauha. Pysytään terveinä, rakkaat ihmiset! <3

* * *

MIELENRAUHAN KULMAKIVET

1. Tietoisuus

Pysy hereillä, älä reagoi selkäytimellä. Havainnoi rauhallisesti, mitä itsessäsi ja ympäristössäsi tapahtuu. Seuraa omaa vointiasi, uutisia ja yleisiä tiedotteita, mutta muista, että tieto myös lisää tuskaa; jatkuva omakohtainen kriisipäivystäminen voi aiheuttaa ahdistusta ja paniikkia.

Säilytä kokonaiskuva ja tasapaino. Muista, että elämässä on muutakin. Näe ne asiat, jotka ovat edelleen hyvin ja kauniita. Ympäröi itsesi turvallisuudentunnetta ja iloa lisäävillä asioilla. Rentoudu. Tästä selvitään.

Korkeamman tietoisuuden säilyttäminen antaa perspektiiviä. Yritä muistaa ja hyväksyä, että kipu ja sairaus kuuluvat elämään, mutta kärsimystä ei kannata lisätä lietsomalla omaa tuskaansa. Pidä huolta mielestäsi: kuuntele rauhoittavaa musiikkia, kävele luonnossa, lue viisaita tekstejä, meditoi, rukoile. Jos elämässäsi on henkinen/hengellinen ulottuvuus, hae siitä ymmärrystä ja lohdutusta.

2. Kontakti

Säilytä kontakti itseesi ja toisiin, vaikka fyysistä läheisyyttä onkin nyt syytä välttää. Jos olet itse terve ja hyväkuntoinen, kysy, miten perheenjäsenesi, ystäväsi ja naapurisi voivat, ja voitko olla avuksi. Ota yhteyttä niihin, jotka ovat yksin. Huomaa, jos sinä tai läheisesi sairastuvat tai ahdistuvat, ja toimi. Pidä kuitenkin huolta omasta jaksamisestasi ja rajoistasi. Me olemme tässä kaikki yhdessä, ja yhdessä myös selviydymme.

3. Tässä ja nyt

Pysy tässä hetkessä, keskity siihen, mitä omassa lähiympäristössäsi konkreettisesti tapahtuu juuri nyt.  Pidä jalat maassa. Näe, kuule, maista, haista ja tunnustele. Somemaailman kohinaa ei kannata uskoa, ja omia ajatuksiaankin kannattaa pitää lempeästi kurissa. Älä anna peloille ja uhkakuville valtaa. Huomaa, miten läsnäolon hetkessä on kaikki aina hyvin. Se on myös se ainoa hetki, jolloin voimme toimia.

4. Vastuu

Seuraa viranomaisten ohjeita ja toimi niiden mukaan ja hengessä. Mieti, miten itse voit vaikuttaa asioihin ja miten voit järkevästi kantaa vastuun itsestäsi ja toisista. Nyt kannattaa ottaa mieluummin varman päälle.

Tee suunnitelmat ja toimi niiden mukaan. Pysy kohtuudessa, jotta kaikille riittää. Muista erityisesti heidät, jotka ovat heikommassa asemassa terveytensä, ikänsä ja elämäntilanteensa vuoksi. Vältä negatiivisten huhujen levittämistä eteenpäin niin somessa kuin muissakin keskusteluissa. Negatiivisuus ja pelko lietsovat uhriajattelua, joka tekee meistä voimattomia. Positiivisiin toimiin ryhtyminen antaa voimaa ja toivoa.  

Rajoitukset, peruutukset, menetykset ja uhkakuvat voivat aiheuttaa kaikenlaisia tunteita: ahdistusta, pelkoa, pettymystä, suuttumusta, surua. Tiedosta tunteesi ja hyväksy ne myötätuntoisesti, ne ovat luonnollisia reaktioita. Vaikeista tunteista voi myös keskustella läheisten kanssa. Jaettu tuska on helpompi kestää. Tue heitä, joilla on vaikeampaa. Jos omat voimasi loppuvat, niin muista, että mielenterveyspalvelut, auttavat puhelimet ja seurakunnat ovat meitä varten, eikä kirkon ovella kysellä jäsenkorttia.

* * *

LOPUKSI  toivon meille kaikille tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita emme voi muuttaa; rohkeutta vaikuttaa niihin asioihin, jotka ovat meidän hallinnassamme; ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan. <3 

Terapeuttisesta paranemisprosessista

Sunnuntai 9.9.2012 klo 12.09

Olen terapiatyössäni monesti kohdannut asiakkaan, joka ei halua tutkia omaa menneisyyttään ja varsinkaan lapsuuttaan. Hän haluaa kieltää varhaisten vuosiensa merkityksen sille, miten hän nykyhetkessä toimii, ja käsittelisi asioitaan mieluiten vain tämän hetken näkökulmasta. Hän yrittää muuttaa käytöstään pelkästään päättämällä niin, eikä voi käsittää, miksei se onnistu.

Ymmärrän hyvin, miksi lapsuuden asioiden käsittely tuntuu vastenmieliseltä. Siellä voi olla paljon pelkoa ja kipua, jotka mieluummin haudataan mielen syövereihin kuin tunnustetaan ja käsitellään. Menneisyyden muistelu tuntuu monesta myös turhalta siksi, että sitä ei enää voi muuttaa. Joku saattaa kokea, että lapsuuden olosuhteiden ääneen myöntäminen on vanhempien syyllistämistä, joku toinen mieluiten kieltäisi vanhemmillaan olevan minkäänlaista osuutta siihen, minkälainen ihminen hänestä on kasvanut.

Lemmikkieläinten kohdalla on yleensä paljon helpompi myöntää pentuajan merkitys eläimen myöhemmälle käyttäytymiselle. Moni on hyvin tietoinen siitä, minkä ikäisenä pentujen katsotaan olevan luovutuskelpoisia, koska he ymmärtävät, miten suuri merkitys emon hoivalla on pennun terveyden, sosiaalisuuden ja itsenäisyyden kannalta. Erilaisten käytösongelmien ymmärretään juontavan juurensa eläimen varhaisten vaiheiden kokemuksista. Kiinnostavaa on siksi se, miten vaikea joidenkin on hyväksyä sama näkökulma oman itsensä kohdalla. Liekö syynä se, että silloin joutuisimme itse vastuuseen omien lastemme kehityksestä?

Terapeuttisessa paranemisprosessissa on mielestäni oltava kaksi näkökulmaa: menneisyys ja nykyisyys. Ilman ymmärrystä siitä, missä olosuhteissa käyttäytymismallimme ovat syntyneet, ei niitä voi muuttaa. Tilanne on yhtä mahdoton kuin se, jos yrittää hävittää pihastaan voikukkaa ainoastaan noukkimalla niitä pois. Ne vintiöthän puskevat päänsä uudelleen ylös heti, kun silmä välttää. Jos haluaa päästä voikukasta eroon, on sen juuretkin kaivettava ylös. Sama pätee meidän ihmisten kohdalla: on mentävä asioiden juurille, jotta niille voisi mitään tehdä.

Ymmärtäminen on avain muutokseen. Muutos käynnistyy, kun tiedostaa, mihin olosuhteisiin on lapsena reagoinut omaksumalla tietyn käyttäytymismallin. Nämä mallit ovat aina seurausta jostain, ne eivät synny tyhjiössä. Yleensä kysymys on hyväksytyksi tulemisesta. Pieni lapsi on täysin riippuvainen vanhemmistaan ja siitä, että nämä eivät hylkää häntä. Hän tietää, että hylättynä hän ei selviä hengissä. Siispä hän alkaa mukautua niihin olosuhteisiin ja ihmisiin, joiden keskelle hän on syntynyt. Hän vaistoaa hyvin varhaisessa vaiheessa toisten tunteet ja erityisen herkkä hän on sille, katsotaanko häntä rakastavasti. Ja rakkauttahan ei voi teeskennellä. Pieni lapsi näkee, laajenevatko häntä katsovan henkilön pupillit kiintymyksestä, ja tuntee omassa kehossaan, ovatko häntä hoitavat kädet lempeät ja rauhalliset vai kovat ja kiireiset.

Sopeutuakseen ympäristöönsä ja varmistaakseen, että häntä ei hylätä, pieni lapsi alkaa rajoittaa itseään. Hän jättää vähitellen ilmaisematta ne tunteet ja tarpeet, joiden hän vaistoaa olevan ei-toivottuja. Ilmaisun sijaan hän turvautuu epäsuoriin ilmaisukeinoihin: manipulointiin, uhmaan, kiltteyteen, harmittomuuteen tai passiiviseen aggressiivisuuteen, sekä monenlaisiin sijaistoimintoihin. Tunteet kun eivät koskaan suostu täysin tukahtumaan, vaan löytävät aina jonkin keinon purkautua. Ihminen on organismi, joka aina hakee tasapainoa, eli homeostaasia.

Nämä varhaislapsuudessa omaksutut selviytymiskeinot seuraavat meitä aikuisuuteen. Vaikka olosuhteet ovat muuttuneet, toimimme yhä samoin kuin lapsuudenperheessämme. Ja tässä tulee se syy, minkä takia on niin tärkeää tiedostaa omat juurensa: huomaamme, että meidän ei enää tarvitsekaan rajoittaa itseämme varmistaaksemme, että meidät hyväksytään. Lisäksi voimme vihdoin surra niitä asioita, jotka menetimme kauan sitten, kun emme voineet ilmaista itseämme turvallisesti. Se on aivan yhtä tärkeä surutyö kuin rakkaan läheisen menettämisen kohdalla tehtävä työ. Tiedostamalla, missä ja miksi selviytymiskeinomme ovat syntyneet, palautamme myös vastuun sinne, minne se kuuluu. Yksikään lapsi ei ole syyllinen omiin ongelmiinsa, eikä vastuussa niistä olosuhteista, joissa hän on kasvanut. Mutta aikuistuttuaan hän on vastuussa siitä, että ei siirrä omia vanhentuneita käyttäytymismallejaan eteenpäin omille lapsilleen. Ja tämän vastuun voi kantaa ainoastaan katsomalla omaa menneisyyttään.

Sielullisesta näkökulmasta katsottuna lapsuutemme olosuhteet eivät ole ongelma, vaan välttämätön käynnistäjä niille asioille, joita olemme tulleet tähän elämään kokemaan. Esimerkiksi alkoholistiperheiden lapsille kehittyy usein äärimmäisen tarkka vaisto, jolla he tulkitsevat toisten ihmisten sanattomia viestejä. Tämä vaisto on arvokas lahja ja siitä on myöhemmässä elämässä paljon hyötyä, kun sitä oppii käyttämään. Opettajani tapasivat sanoa, että terapian myötä vähitellen "paska muuttuu lannoitteeksi" eli omien rankkojen kokemusten läpikäynti avaakin tietä suuremmalle ymmärrykselle, myötätunnolle, anteeksiannolle ja toisten auttamiselle. Nämä ovat korkeampia, henkisiä ominaisuuksia, joita ei voi opetella kirjoista.

Menneisyyden tiedostaminen avaa myös mahdollisuuden sanoa vihdoin ääneen se, mikä omalle itsellemme on totta. Se lapsi, joka ei uskaltanut sanoa, miltä hänestä tuntuu, saa lopultakin suunvuoron. Olen nähnyt monesti, kuinka terapiassa asioiden ja tunteiden ääneen sanominen saa aikaan muutoksen siinä, miten ihminen nykyhetkessä toimii. Tämä muutos näyttäisi tapahtuvan ihan itsestään ilman, että omaa käytöstään tarvitsee tietoisesti muuttaa. Riittää, kun piilossa ollut syy on saatu päivänvaloon. Silloin se menettää voimansa ja lakkaa vaikuttamasta meihin. Terapiassa toki harjoitellaan vaihtoehtoisia toimintamalleja nykyhetkenkin tilanteissa, mutta varsinainen muutos tapahtuu pinnan alla.

Sairauksista, vastuusta ja syyllisyydestä

Sunnuntai 12.8.2012 klo 10.43

Olen lukenut Gabor Matén kirjaa "When the Body Says No - Exploring the Stress-Disease Connection", joka nimensä mukaisesti käsittelee stressin, ja nimenomaan emotionaalisen sellaisen, vaikutusta mm. syövän ja erilaisten autoimmuunisairauksien syntyyn. Gabor Maté on unkarilaissyntyinen, Kanadassa asuva lääkäri, joka on tullut tunnetuksi erityisesti työstään riippuvuuksien hoidossa.

En ole vielä lukenut kirjaa loppuun, mutta tähän saakka lukemani on ollut hyvin kiinnostavaa. Koska minulla ei ole lääketieteen koulutusta, en pysty kommentoimaan kirjan lääketieteellisiä osuuksia muuten kuin toteamalla: "ahaa, mielenkiintoista." Kirjan potilaskertomukset ja Matén omat elämänkokemukset sen sijaan ovat hyvin lähellä omia havaintojani ja käsityksiäni. Hänen työskentelytapansa ei ole tavanomaisen oire- tai laboratorioarvokeskeinen, vaan holistinen eli ihmistä kokonaisuutena tarkasteleva, mikä tarkoittaa sitä, että hän katsoo sairauksien syntyvän perimän, ympäristön ja ihmisen emotionaalisen persoonan yhteisvaikutuksesta.

Maté siteeraa useita tutkimuksia, joissa syöpään, reumaan, tulehduksellisiin suolistosairauksiin, astmaan ym. sairastuneista on kyetty erottamaan aivan tietynlaisia persoonallisuuden piirteitä. Lähes kaikki sairastuneet ovat olleet joko ankaria suorittajia tai kilttejä miellyttäjiä - joka tapauksessa heitä yhdistää omien tunteiden (erityisesti suuttumuksen) ja tarpeiden tukahduttaminen siksi, että he pitävät joko velvollisuuksiaan tai toisten ihmisten tarpeita omia tarpeitaan tärkeämpinä. "Ei saa olla itsekäs", ajattelee moni tällainen ihminen.

Jatkuvan stressin tiedetään muuttavan kehon hormonitasapainoa terveydelle haitallisella tavalla. Tunteiden tukahduttaminen aiheuttaa kehossa juuri tällaisen stressireaktion ja jännitystilan, jotka kroonistuvat nopeasti ja alkavat rasittaa elimistöä, jolloin sairastumisen riski kasvaa. Lisäksi se aiheuttaa neuroottisia ajatus- ja käyttäytymismalleja, mikä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ihminen alkaa automaattisesti välttää omien tunteidensa ilmaisua seurauksien pelossa. Nämä automatisoituneet välttämismekanismit tulevat niin tutuiksi, että lopulta niitä ei edes huomaa. Ne aiheuttavat kuitenkin suuria vaikeuksia myöhemmässä elämässä: kun ihminen ei uskalla sanoa, mitä haluaa, hän ei osaa myöskään puolustautua, mikä saattaa johtaa hyväksikäytön tai jopa kiusaamisen tai muun väkivallan kohteeksi joutumiseen; hän ei uskalla toteuttaa unelmiaan; hän sabotoi työ- ja parisuhteitaan, mikä johtaa tyytymättömyyteen ja katkeroitumiseen. Lisäksi hän siirtää oppimansa haitalliset käyttäytymismallit eteenpäin omille lapsilleen.

Ja haluammepa myöntää sitä tai emme, niin nämä käyttäytymismallit syntyvät lapsuudenkodissa. Jos lapsi ei saa ilmaista omia tunteitaan turvallisesti, hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tukahduttaa ne. Turvallinen ilmaisu tarkoittaa sitä, että lapsi saa suuttua, itkeä jne. ilman, että häntä vähätellään tai jopa rangaistaan, hänelle nauretaan tai hänet nolataan. Se tarkoittaa myös sitä, että lapselle ei opeteta, että hän ja hänen tunteensa jotenkin loukkaavat tai pahoittavat vanhempien mielen. Ja tämähän on hyvin tavallista monissa kodeissa: lapselle opetetaan, että hänen kiukkunsa loukkaa äitiä tai kyyneleensä huolestuttavat isää. Vanhempien on kyettävä pitämään omat tunteensa erillään lapsen tunteista, jotta hän saa ilmaista niitä rauhassa. Jos lapsi kokee, että hänen syvimmät tunteensa haittaavat toisia, tehdään hänen kehittyvälle minälleen suurinta mahdollista vahinkoa.

Miksi vanhemmat sitten eivät osaa erottaa lapsen tunteita omistaan tai näe lapsen hätää? Yksinkertaisesti siksi, että he eivät ole myöntäneet itse kokemaansa hätää, vaan kieltävät sen edelleen. He tukahduttavat yhä omat, lapsena kokemansa tunteet. Niin kauan, kuin vanhemmat eivät suostu myöntämään, että heidän omat vanhempansa ovat tehneet virheitä, he siirtävät näitä virheitä eteenpäin lapsilleen. Heidän on kohdattava oman lapsuutensa hätä, pelko, suru ja suuttumus omia vanhempiaan kohtaan ennen kuin he pystyvät kohtaamaan ne omissa lapsissaan. Se tarkoittaa, että omat vanhemmat on alettava nähdä kokonaisuuksina, inhimillisinä ihmisinä, eikä enää idolisoituina, kaiken arvostelun yläpuolella olevina hahmoina. Tämän todellinen näkeminen on syvällinen prosessi, joka aiheuttaa vielä aikuisiälläkin suurta pettymystä, suuttumusta ja surua, mutta johtaa lopulta kasvaneeseen ymmärrykseen, anteeksiantoon ja rauhaan.

Ymmärrän, että tästä(kin) kirjoituksesta joku saattaa päätellä, että yritän tehdä ihmisistä itsestään syyllisiä sairauksiinsa. Se ei ole tarkoitukseni. Minä puhun vastuusta. "Ei saa syyllistää" onkin yksi nykypäivän kummallisuuksista. Kun joku uskaltaa peräänkuuluttaa ihmisten omaa vastuuta asioista, herättää se joissain ihmisissä hurjan raivon. Tulee mieleen, kuinka joitakin vuosia sitten eräs naispoliisi sanoi julkisuudessa jotain sellaista, että naisten ei kannata kävellä keskellä yötä minihameessa Kaisaniemen puiston halki, jos haluavat välttyä raiskaukselta. Siitähän nousi hirveä meteli. Poliisia haukuttiin uhrien syyllistämisestä, väkivallan vähättelystä ja ties mistä. Nämä metelöijät eivät suostu näkemään omaa vastuutaan. Jos haluaa olla turvassa, kannattaa suojella itseään! Olisi toki ihanaa, jos eläisimme maailmassa, jossa jokainen voisi liikkua milloin haluaa ja missä haluaa, mutta kun tämä maailmamme ei ole sellainen! Maailmaa voi ja kannattaa toki yrittää muuttaa parempaan ja turvallisempaan suuntaan, mutta sitä ei kannata tehdä oman itsensä kustannuksella. Muitakin vaikuttamiskeinoja on kuin ehdoin tahdoin itsensä pahalle altistaminen sillä perusteella, että maailman "pitäisi" olla toisenlainen.

Se, että alkaa tiedostaa oman osuutensa sairauden tai väkivallan uhriksi joutumisessaan, ei ole syyllisyyttä. Se on vastuuta. Mistä ei ota vastuuta, sitä ei voi muuttaa. Niin kauan, kuin näkee muut syyllisinä ja itsensä avuttomana uhrina, myös pysyy uhrina. Uhrina olemisessa on tietysti se hyvä puoli, että itse ei tarvitse tehdä mitään, kun vika on aina olosuhteissa tai toisissa ihmisissä. On kuitenkin hämmästyttävää, miten paljon asioihin voi vaikuttaa, kunhan suostuu näkemään oman osuutensa. Se ei ole helppoa, mutta kannattaa. Se on tie oikeasti tyydyttävämpään elämään. Se on suurinta mahdollista rakkautta itseään ja ympäristöään kohtaan.