Koukussa?

Hurraa, pitkään suunnittelemani blogi on vihdoin totta. Aikomukseni on kirjoitella tänne silloin tällöin asioista, jotka minua terapeuttina ja paranemisen tiellä itsekin kulkiessani koskettavat ja jotka jotenkin liittyvät henkiseen kasvuun, tietoisuuteen, tai johonkin muuhun. Mikä nyt milloinkin sattuu hämmästyttämään ja kummastuttamaan... Tervetuloa lukemaan!

Tämän ensimmäisen kirjoitukseni aihe on addiktio eli riippuvuus. Monen korviin pahalta kalskahtava sana, johon liittyy paljon häpeää ja syyllisyyttä. Siksipä juuri siitä on niin tärkeä puhua. Joten asiaan.

Joitakin päiviä sitten kuulin uutisissa, että solariumissa käynti saattaa aiheuttaa riippuvuutta. Jäin miettimään, että mikäs tuossa nyt niin kovin uutta oli... miksei se olisi ihan yhtä lailla koukuttava asia kuin alkoholi, seksi, pelaaminen, työ, ruoka, fantasiakirjallisuus, liikunta ja mikä tahansa muu mielihyvää tuottava aine tai toimintakin on? Meidät ihmiset kun on rakennettu sillä tavoin, että jos jokin asia tuntuu hyvältä, teemme sen mielellämme uudestaan, kun taas epämiellyttäviltä tuntuvia asioita pyrimme välttämään. Vaan milloin tästä alkaa sitten koitua ongelmia? Milloin aletaan puhua riippuvuudesta?

Riippuvuudelle tyypillistä on toistuvuus, pakonomaisuus ja kontrolloimattomuus. Teemme tietyissä tilanteissa aina saman asian, emmekä enää edes huomaa tekevämme niin. Meillä ei ole enää valinnanvaraa. Alunperin harmitonta mielihyvää aiheuttaneesta asiasta tuleekin selviytymiskeino, johon turvaudutaan enemmän tai vähemmän automaattisesti aina, kun elämässä tulee vastaan hankala tilanne tai omat, vaikeiksi tai häpeällisiksi koetut tunteet nousevat pintaan. Riippuvuus on pakokeino, jolla vältetään kohtaamasta ja käsittelemästä elämään erottamattomasti kuuluvia "negatiivisia" asioita.

Läheisriippuvuus on ollut melkoinen muotisana - ja haukkumasana - jo pitkään, ja sen merkitys tuntuu monesti hämärtyneen. Sana tarkoitti alunperin jostain riippuvuudesta kärsivän, esimerkiksi alkoholistin, läheisiä, jotka ajan mittaan myös sairastuvat, koska sopeutuvat riippuvaisen tarpeisiin omiensa kustannuksella, ja riippuvaisesta huolehtiessaan kantavat vastuuta, joka ei heille kuulu. Englanninkielistä termiä co-dependency paremmin vastaava suomenkielinen sana olisi ehkä ollut myötäriippuvuus tai kanssariippuvuus. Nykyisin läheisriippuvuudella voidaan tarkoittaa minkä tahansa voimakkaan ilmiön tai hahmon läheisyydessä elävien ja siihen pakosta sopeutuvien tilaa. Tälle riippuvuudelle tyypillistä on yritys vaikuttaa toisen ihmisen käytökseen hoivaamalla, suostuttelemalla, vaatimalla - siis kontrolloimalla. Läheisriippuvainen ihminen on usein empaattinen ja vastuuntuntoinen, hänellä on kyky aistia toisen tunteita ja halu pitää huolta. Hänen ongelmansa on se, että hän joustaa ja sopeutuu liikaakin, eikä hän tunnista omia rajojaan. Hän ottaa kantaakseen osan läheisensä ongelmista, ja niin tehdessään luopuu omista tarpeistaan, suunnitelmistaan ja ajastaan. Hänen vuoronsa tulee "sitku" toisen ongelmat on ratkaistu. Tästä tulee hänelle projekti ja elämänsisältö. Ehkä hän tuntee olevansa tarpeellinen ja hyvä ihminen, kun "epäitsekkäästi" huolehtii toisesta, jolloin loppujen lopuksi koko kuviossa onkin kysymys hänestä itsestään ja hänen omien tiedostamattomien tarpeidensa tyydyttämisyrityksestä - mutta tätähän läheisriippuvainen ei myönnä, ja loukkaantuu suunnattomasti, jos joku kehtaa moisen vihjauksen esittää. Hänhän tekee sen kaiken vain "rakkaudesta". Mutta itseään läheisriippuvainen ei rakasta.

Ja tästä päästäänkin varsinaiseen ongelmaan. Kaikkien riippuvuuksien taustalla on joko tiedostettu tai tiedostamaton pelko siitä, että omassa itsessä on jotain pahasti vialla. Tämän kauhean asian salaamiseksi ryhdymme usein täydellisiksi. Kiellämme heikkoutemme ja haavoittuvuutemme, sanalla sanoen inhimillisyytemme, ja kärsimme suurta häpeää ja syyllisyyttä kaikista ei-toivotuiksi kokemistamme ominaisuuksista.

Täydelliseksi tuleminen vaatii jatkuvaa oman itsen tarkkailua ja korjaamista. Ankara sisäinen kriitikkomme pitää meitä tiukasti ruodussa ja sättii armottomasti jokaisesta lipsahduksesta. Koska olemme jatkuvasti tällaisen kritiikin kohteena, meistä tulee oman itsemme uhreja. Ja koska uhrina oleminen on niin kurjaa, tunnemme välillä ansainneemme pientä hemmottelua. Ah, perjantai-iltana pää täyteen ja seksiä tuntemattoman kanssa, tai jättipizza ja litra jäätelöä, ja jopas tuntuu taas hyvältä. Kunnes koittaa krapula ja häpeä. Ainoa keino niiden lievittämiseksi on päättää taas kerran tehdä parannus ja ruveta kontrolloimaan itseään entistä tiukemmin. Kunnes jälleen...

Täydellinen minä -projekti voi ilmetä myös pakonomaisena painontarkkailuna, kuntoiluna, työsuorituksina - tai terapiassa. Itsensä tarkkailuun ja jokaisen ilmenevän ei-toivotun asian fiksaamiseen voi jäädä koukkuun. "Jos vain tämän asian itsessäni saan korjattua, niin sitten olen hyvä/kaunis/rakastettava, elämäni muuttuu hyväksi, löydän rakkauden jne." Tähän kaikkeen sisältyy ajatus, että meissä on jotain vikaa, joka pitää korjata. Korjattavat asiat vaan eivät ikinä lopu! "Nyt kun olen lopettanut tupakoinnin, alkoholinkäytön ja tunnesyömisen, niin kunhan vielä tästä kontrollintarpeestani paranen niin kaikki on vihdoin hyvin..." Huh huh.

Luin taannoin kaksi kirjaa, jotka sopivat tähän aiheeseen kuin nenä päähän: Robert Burneyn "The Dance of the Wounded Souls" ja Cheri Huberin "There Is Nothing Wrong With You". Molempien viesti oli se, että meidän ihmisten perusongelma on, että kuvittelemme meissä olevan jotain vikaa. Kuvittelemme olevamme pahoja: laiskoja, ilkeitä, ahneita, kohtuuttomia, itsekkäitä jne. emmekä missään nimessä hyväksymisen ja rakkauden arvoisia. Olemme itsellemme ankaria ja kriittisiä, koska kuvittelemme, että meidän on pidettävä itsemme kurissa. Sallivuus ja hyväksyminenhän johtaisivat täydelliseen kaaokseen; kuka sitten enää saisi mitään aikaan? (Jos nyt sanot: "no mutta niinhän se ON!" tiedät, mistä puhun.) Mittaamme ihmisarvomme ulkoisilla saavutuksilla ja suorituksilla kuten asemalla, koulutuksella, tittelillä, rahalla, menestyksellä, ulkonäöllä, puolisolla, asuinpaikalla. Vasta sitten, kun olemme saavuttaneet nämä tietyt meriitit, uskomme että olemme "jotain". Ja tätähän tukee myös koko tämä länsimainen yhteiskunta, jossa elämme. Yhteiskuntaamme voisi sanoa läheisriippuvaiseksi, koska se korostaa, että meidän arvomme ihmisenä riippuu jostain ulkoisesta tekijästä. Omana itsenämme, jos emme tuota mitään, äänestä emmekä maksa veroja, ei meillä ole paljonkaan arvoa. Katsokaa vain, miten meillä arvostetaan lapsia ja vanhuksia.

Mitä jos koko homma onkin mennyt alun perinkin ihan väärin päin? Mitä jos olemmekin arvokkaita ja rakastettavia siksi, että olemme olemassa? Vasta kun syvällisesti ymmärrämme, että arvomme ihmisenä on meille syntymässä annettu lahja, jota ei kukaan voi meiltä ottaa pois, voimme päästää irti ulkoisista arvonmerkeistä ja vahingollisista riippuvuuksista. Meidän ei tarvitse muuttua täydellisiksi, me olemme jo täydellisiä, juuri sellaisia miksi Luoja meidät loi. Yksikään ominaisuutemme ei ole "hyvä" eikä "paha", ne vain ovat mitä ovat. Ominaisuuksien luokitteleminen hyviin ja pahoihin on ehdollistettua ajattelua, kulttuurimme ja kasvatuksemme tulosta. Elämään kuuluvat ilo ja suru, ja meihin ihmisiin myös. Jokaisella ominaisuudellamme on vastakohta, polariteetti, jota ilman emme ole ehjiä ja kokonaisia. Vaatimus, että olisimme ainoastaan "hyviä" on yhtä mahdoton kuin että haluaisimme ainoastaan päivän ilman yötä, lämpimän ilman kylmää, ison ilman pientä. Ilman vastakohtaansa jokainen ominaisuus menettää merkityksensä.

Kuuntelepa tänään, minkälaisia asioita sisäinen kriitikkosi sanoo. Sanooko se ehkä: "olinpas tyhmä idiootti, miten mä nyt taas noin tein?" tai "kato mikä ääliö, onneksi mä olen parempi ihminen"? Miltä tuntuu? Molemmat lauseet kertovat oman itsen viallisuuden tunteesta. Välillä haukumme itseämme, välillä muita. Kun tuomitsemme toisen ihmisen jonkin ominaisuuden, tuomitsemme sen samalla omassa itsessämme. Minkälaista olisikin tuntea myötätuntoa, hyväksyä ja antaa olla?

iloa ja valoa,
Pauliina