Olematon minä

Sunnuntai 30.12.2012 klo 14:09


Tämä kirjoitus on tehnyt tuloaan jo pari viikkoa, mutta se ei tahdo oikein muotoutua. Ehkä siksi, että asia, josta haluaisin kirjoittaa, jotenkin katoaa, jos sille antaa muodon tai hahmon, vaikka sitten vain sanallisen. Kirjoitanpa muutaman sanan, niin katsotaan, mihin päädyn...

Vaikka en koko ajan kontrolloi kaikkea, mitä elämässäni tapahtuu, tapahtuvat asiat siitä huolimatta. Työt tekevät itsensä, laskut maksavat itsensä, kissaa tulee halittua ja metsälenkit syntyvät ihan itsestään, kun vain astun polulle ja annan hetken viedä. Kuka sitten tekee tämän kaiken, jos en minä?

Niin psykoterapiassa kuin monissa moderneissa henkisissä suuntauksissakin korostetaan ihmisen itsensä osuutta elämän muodostumisessa tietynlaiseksi. "Minä" teen päätökset, valinnat, ratkaisut ja toimenpiteet, ja jos menee "pieleen", toisin sanoen tapahtuu jotain, josta en pidä, niin omaa syytäni kaikki. En ollut yrittänyt tarpeeksi, olin välttänyt vastuutani tai tiedostamattani vetänyt puoleeni moisen epäonnen. Vähän kuin muinaisina aikoina, kun ihmistä kohdannut epäonni tulkittiin jumalten vihaksi. Epäonni on niin sietämätön asia, että sen täytyy johtua jostakin; syyllisen on löydyttävä, jotta voitaisiin välttää tapahtumien toistuminen. Näin ollaan taas kontrollissa. "Niin vain tapahtui" on ihmiselle kestämätön ajatus.

Kuka tämä "minä" sitten on? Tarkemmin tarkasteltuna se koostuu enimmäkseen ajatuksista. Uskomuksista, muistoista, kuvitelmista, mieltymyksistä, mielipiteistä. Mutta nämähän muuttuvat kaiken aikaa! Teen johtopäätöksiä kaikesta, mitä minulle tapahtuu, ja muodostan niistä aina uusia selityksiä itsestäni, yhteiskunnasta, maailmasta ja elämästä yleensä. Samalla vanhat selitykseni katoavat jonnekin. Mieleni selittää jatkuvasti minulle tapahtuvia asioita ilman, että aktiivisesti itse edes tuottaisin noita selityksiä. Ei tarvitse kuin hetkeksi pysähtyä tarkkailemaan omaa mieltään kun huomaa, että ajatuksia tulee jostain ja menee jonnekin, ihan omia aikojaan. Tämä "minä" ei siis ole kovin pysyvää sorttia.

"Minä" käsittää myös tämän fyysisen kehoni. Kehon, jolla voin tehdä vaikka mitä. Kehon, joka ihan itsekseen kasvaa, kehittyy, muuttuu, aistii ja tuntee, ylläpitää uskomattoman monimutkaisia toimintoja, sairastuu, paranee, ja aikanaan kuolee. Minun ei tarvitse millään tavoin vahtia, että sydämeni lyö ja hengitykseni toimii, vaan voin kaikessa rauhassa vaikka nukkua! Soluni uusiutuvat koko ajan, enkä siis ole fyysisestikään enää sama ihminen kuin olin syntyessäni.

Kun katson fyysisen kehoni ja mieleni taakse, mitä siellä on? EI MITÄÄN. Ei niin yhtikäs mitään. Ja silti jotain on. Jokin, joka hiljaa todistaa tätä kaikkea. Jokin, joka on tietoinen kaikesta, mutta ei ole passiivinen sivustakatsoja vaan jotenkin hyvin aktiivisen ja - paremman sanan puuttuessa - innostuneen oloinen. Se suorastaan tärisee innostuksesta. Se on se jokin, jonka olemassaolosta olen tullut aina vain tietoisemmaksi vuosien vieriessä. Huolimatta siitä, että fyysisestä syntymästäni on kulunut 44 vuotta, tunnen sisimpäni olevan aina vain se sama. Pysyvä, elävä, muuttumaton. Niin tuttu, ja silti mysteeri. Väistämättä herää kysymys, että jos kerran tämä Jokin ei tunnu muuttuvan miksikään, olisiko sen olemassaolo mitenkään sidottu fyysisen ruumiini olemassaoloon? Kun ei se kerran muutu, vaikka ruumiini muuttuukin? Olisiko se sellainen osa minua, joka on olemassa aina? Yli syntymän ja kuoleman rajojenkin?

Kiinnostavaa on myös se, että voin olla tietoinen tuosta hiljaisesta tietoisuudesta. Ikään kuin sieltä katsoisi joku, ja joku, jota kutsun minäksi, katsoisi takaisin. Joku siinä kohtaa Jonkun. Kenties siellä on se, jota olen koko ikäni etsinyt, mutta eksynyt omani ja toisten mielen tuottamiin selityksiin siitä. Mutta sitä ei voi selittää, sen voi vain kokea. "Tao, jonka voi nimetä, ei ole Tao."

 

643991_413937201989591_25775508_n.jpg

Avainsanat: minä, elämä, kuolema