Etsivä löytää... vai löytääkö sittenkään?

Tiistai 1.1.2013 klo 11:12

Olen lakannut tekemästä uudenvuodenlupauksia. Vuosi sitten päätin, että vuonna 2012 sitoutuisin todella kehittämään henkisyyttäni ja intuitiotani. Tein huolelliset suunnitelmat ja mietin, missä haluaisin vuoden lopussa olla, ja millä keinoin päämäärääni pyrkisin. Kattia (!) kanssa. Elämä päätti toisin. Aino-kissani kuoli alkuvuodesta, ja hienot suunnitelmani menettivät tyystin merkityksensä samalla, kun itse kadotin otteen, jonka olin kuvitellut minulla elämästäni olevan. (Paino sanalla "kuvitellut".)

Kirjoitanpa tänään siis henkisestä etsinnästä ja siitä, miten koukuttavaa se voi olla.

Meidät ihmiset on rakennettu siten, että hakeudumme hyvältä tuntuvien asioiden pariin ja kartamme sitä, mikä tuntuu ikävältä. Eikä siinä ole mitään väärää. Kaikki elolliset olennot pyrkivät samaan. Ongelma, eli riippuvuus, syntyy, kun sinänsä harmiton nautinto tai huvi alkaa viedä meitä, emmekä pysty enää itse säätelemään, kuinka usein ja kuinka paljon sitä käytämme. Siitä tulee krooninen keino paeta todellisuutta. Päihde-, peli-, internet-, seksi- ym. riippuvuudet ovat monelle tuttuja, joko oman tai läheisen kokemuksen kautta. Niistä puhutaan paljon ja niiden haitat ovat yleisesti tiedossa, joten ei niistä enempää tässä.

Mutta henkisiinkin asioihin voi jäädä koukkuun aivan yhtä pahasti. Henkistä etsintää ei vain helposti mielletä ongelmalliseksi, koska se nähdään pyrkimyksenä parempaan elämään. Mitä pahaa on siinä, että ihminen etsii jumaluutta, valaistumista tai rakkaudellisempaa ja hyväksyvämpää elämäntapaa? Ei sinänsä toki mitään. Mutta aivan sama pyrkimys on muillakin riippuvaisilla, vaikkei ehkä yhtä tiedostettuna.

Henkinen etsintä voi käynnistyä, kun ihminen on ensin viettänyt vuosikausia menestystä, rahaa, statusta, sitä oikeaa parisuhdetta/autoa/taloa/matkakohdetta, tai unelmavartaloa jahdaten. Kun lopulta huomaa, että elämä ei muutukaan paremmaksi, vaikka materiaa on yllin kyllin, vaan kaiken roinan ja touhotuksen keskellä on yhä tämä sama vanha itse, yhtä onnettomana kuin ennenkin, voi edessä olla suuri kriisi. Ryhdytään etsimään elämälle syvempää merkitystä siinä toivossa, että onni löytyisikin sitä kautta. Eikä tässäkään ole mitään pahaa.

Vaihtoehtoja on henkiselle etsijälle tarjolla kuin jugurtteja supermarketissa. On traditionaalisia uskontoja, new age -suuntauksia, luonnonkansojen uskontoja. Voi ryhtyä noidaksi, saatananpalvojaksi tai meedioksi, tai etsiä itselleen gurun, jota seurata. Kaikki nämä sisältävät lupauksen paremmasta elämästä joko maan päällä tai viimeistään tuonpuoleisessa. Ja se on se, mikä koukuttaa. Kun elämä kolhii, pelottaa, satuttaa, ahdistaa, suututtaa tai on tylsää, haluamme kiihkeästi löytää Sen Jonkin, joka poistaisi meiltä nämä ei-toivotut häiriötekijät ja voisimme elää jatkuvassa onnentunteessa.

Olen henkilökohtaisesti kokenut, miltä etsiminen tuntuu. Mystiset kokemukset ovat järisyttäviä, kirjaimellisesti taivaitahipovan orgastisia. Ja niitä haluaa lisää. Totta kai. Kun sellaisen on kerran kokenut, voi syntyä harha, että voisi olla mahdollista elää pysyvästi moisessa autuuden tilassa. Ja niin ihminen lähtee tavoittelemaan sitä. Etsijä on syntynyt. Jossain vaiheessa huippukokemukset väistämättä laimenevat, tai niitä ei enää onnistu tuottamaan lainkaan, joten on etsittävä uusi suunta, uusi guru, uudet rituaalit. Tämä on täsmälleen sama dynamiikka kuin muillakin riippuvaisilla: aineesta tai toiminnasta saatava nautinto laimenee, joten täytyy siirtyä suurempiin annoksiin tai etsiä uusi, vahvempi aine. Ja sana kiertää henkisissä piireissä aivan yhtä nopeasti kuin uudet muotihuumeet löytävät tiensä kaduille: muutama vuosi sitten Äiti Amman tilaisuudessa Vantaalla oli noin 10 tunnin halausjono. Kuka jaksaa odottaa 10 tuntia halatakseen jotain vierasta tätiä? Seriously?? Vastaus: ihminen, joka kiihkeästi etsii, ja uskoo voivansa löytää.

On todennäköisesti äärimmäisen kerettiläistä sanoa näin.

Ihminen, joka lakkaamatta etsii, on etsintänsä vanki. Paradoksi on siinä, että hän etsii vapautusta, eikä huomaa, että etsijänä hän on suunnilleen yhtä vapaa kuin häntäänsä jahtaava koira. Vapaus tulee etsinnän lopettamisesta ja siitä, kun huomaa, että tässä, juuri nyt ja tässä, on kaikki. Onni on tässä ja nyt tai ei koskaan, se ei ole huomenna eikä ensi vuonna eikä sitten, kun guru löytyy.

Yhteistä kaikille addikteille on se, että he eivät haluaisi kohdata elämää sellaisena kuin se on, kokonaisena. Haluaisimme kyllä ne hyvät asiat: rauhaa, onnea, rakkautta ja turvaa, mutta emme halua epävarmuutta, pelkoa, vihaa, emmekä vaikeuksia. Emme hyväksy sitä, että elämä on aaltoliikettä, ja jokaisen huippukokemuksen erottamattomana parina tulee aallonpohja. Haluaisimme pysäyttää tuon liikkeen, emmekä ymmärrä, että kun liike pysähtyy, pysähtyy elämä.

Elä tässä ja nyt, sanotaan. Moniko todella tajuaa, mitä se tarkoittaa? Helposti kuvitellaan, että elämällä tässä ja nyt saavutetaan se pysyvä onni ja autuus, että se olisi jokin kikka kakkonen, jolla poistetaan elämästä ei-toivotut asiat. Mutta elämä tässä ja nyt tarkoittaa, että otamme vastaan kaiken, mitä tapahtuu, sellaisena kuin se tapahtuu, ilman, että kapinoimme vastaan ja vaadimme, että asioiden pitäisi olla toisin. Meillä jokaisella on kaikenlaisia uskomuksia siitä, minkälaista elämän ja ihmisten tulisi olla, ja kun ne eivät toteudu, petymme. Jos minun mielestäni ihmisten pitäisi olla huomaavaisia toisiaan kohtaan, voin toki parhaani mukaan olla itse sellainen, mutta vaatimalla sitä samaa myös toisilta altistan itseni pettymykselle ja kärsimykselle.

Miten voi elää tässä ja nyt, jos rakas läheinen kuolee? Itkemällä. Menetys tekee ihan tarpeeksi kipeää jo sellaisenaan, mutta jos lisäksi kieltäytyy hyväksymästä ilmeistä tosiasiaa ja ajattelee, että "näin ei olisi pitänyt käydä", pahentaa omaa oloaan moninkertaisesti.

Meille on annettu tämä elämä ja tämä maailma. Ihan yhtä hyvin olisi voinut käydä niin, että kumpaakaan ei olisi koskaan tapahtunut. On ihme, suuri mysteeri, että ylipäätään olemme tässä, ja sen äärelle uskaltautuminen selityksiin turvautumatta on kaikista henkisistä harjoituksista vaikein, mutta samalla helpoin. Suurin guru on tavallinen elämä.

Elämän rikkautta teidän kaikkien uuteen vuoteen!

Avainsanat: elämä, etsiminen, henkisyys, riippuvuus, tässä ja nyt

Olematon minä

Sunnuntai 30.12.2012 klo 14:09

Tämä kirjoitus on tehnyt tuloaan jo pari viikkoa, mutta se ei tahdo oikein muotoutua. Ehkä siksi, että asia, josta haluaisin kirjoittaa, jotenkin katoaa, jos sille antaa muodon tai hahmon, vaikka sitten vain sanallisen. Kirjoitanpa muutaman sanan, niin katsotaan, mihin päädyn...

Vaikka en koko ajan kontrolloi kaikkea, mitä elämässäni tapahtuu, tapahtuvat asiat siitä huolimatta. Työt tekevät itsensä, laskut maksavat itsensä, kissaa tulee halittua ja metsälenkit syntyvät ihan itsestään, kun vain astun polulle ja annan hetken viedä. Kuka sitten tekee tämän kaiken, jos en minä?

Niin psykoterapiassa kuin monissa moderneissa henkisissä suuntauksissakin korostetaan ihmisen itsensä osuutta elämän muodostumisessa tietynlaiseksi. "Minä" teen päätökset, valinnat, ratkaisut ja toimenpiteet, ja jos menee "pieleen", toisin sanoen tapahtuu jotain, josta en pidä, niin omaa syytäni kaikki. En ollut yrittänyt tarpeeksi, olin välttänyt vastuutani tai tiedostamattani vetänyt puoleeni moisen epäonnen. Vähän kuin muinaisina aikoina, kun ihmistä kohdannut epäonni tulkittiin jumalten vihaksi. Epäonni on niin sietämätön asia, että sen täytyy johtua jostakin; syyllisen on löydyttävä, jotta voitaisiin välttää tapahtumien toistuminen. Näin ollaan taas kontrollissa. "Niin vain tapahtui" on ihmiselle kestämätön ajatus.

Kuka tämä "minä" sitten on? Tarkemmin tarkasteltuna se koostuu enimmäkseen ajatuksista. Uskomuksista, muistoista, kuvitelmista, mieltymyksistä, mielipiteistä. Mutta nämähän muuttuvat kaiken aikaa! Teen johtopäätöksiä kaikesta, mitä minulle tapahtuu, ja muodostan niistä aina uusia selityksiä itsestäni, yhteiskunnasta, maailmasta ja elämästä yleensä. Samalla vanhat selitykseni katoavat jonnekin. Mieleni selittää jatkuvasti minulle tapahtuvia asioita ilman, että aktiivisesti itse edes tuottaisin noita selityksiä. Ei tarvitse kuin hetkeksi pysähtyä tarkkailemaan omaa mieltään kun huomaa, että ajatuksia tulee jostain ja menee jonnekin, ihan omia aikojaan. Tämä "minä" ei siis ole kovin pysyvää sorttia.

"Minä" käsittää myös tämän fyysisen kehoni. Kehon, jolla voin tehdä vaikka mitä. Kehon, joka ihan itsekseen kasvaa, kehittyy, muuttuu, aistii ja tuntee, ylläpitää uskomattoman monimutkaisia toimintoja, sairastuu, paranee, ja aikanaan kuolee. Minun ei tarvitse millään tavoin vahtia, että sydämeni lyö ja hengitykseni toimii, vaan voin kaikessa rauhassa vaikka nukkua! Soluni uusiutuvat koko ajan, enkä siis ole fyysisestikään enää sama ihminen kuin olin syntyessäni.

Kun katson fyysisen kehoni ja mieleni taakse, mitä siellä on? EI MITÄÄN. Ei niin yhtikäs mitään. Ja silti jotain on. Jokin, joka hiljaa todistaa tätä kaikkea. Jokin, joka on tietoinen kaikesta, mutta ei ole passiivinen sivustakatsoja vaan jotenkin hyvin aktiivisen ja - paremman sanan puuttuessa - innostuneen oloinen. Se suorastaan tärisee innostuksesta. Se on se jokin, jonka olemassaolosta olen tullut aina vain tietoisemmaksi vuosien vieriessä. Huolimatta siitä, että fyysisestä syntymästäni on kulunut 44 vuotta, tunnen sisimpäni olevan aina vain se sama. Pysyvä, elävä, muuttumaton. Niin tuttu, ja silti mysteeri. Väistämättä herää kysymys, että jos kerran tämä Jokin ei tunnu muuttuvan miksikään, olisiko sen olemassaolo mitenkään sidottu fyysisen ruumiini olemassaoloon? Kun ei se kerran muutu, vaikka ruumiini muuttuukin? Olisiko se sellainen osa minua, joka on olemassa aina? Yli syntymän ja kuoleman rajojenkin?

Kiinnostavaa on myös se, että voin olla tietoinen tuosta hiljaisesta tietoisuudesta. Ikään kuin sieltä katsoisi joku, ja joku, jota kutsun minäksi, katsoisi takaisin. Joku siinä kohtaa Jonkun. Kenties siellä on se, jota olen koko ikäni etsinyt, mutta eksynyt omani ja toisten mielen tuottamiin selityksiin siitä. Mutta sitä ei voi selittää, sen voi vain kokea. "Tao, jonka voi nimetä, ei ole Tao."

 

643991_413937201989591_25775508_n.jpg

Avainsanat: minä, elämä, kuolema

Terapeuttisesta paranemisprosessista

Sunnuntai 9.9.2012 klo 12:09

Olen terapiatyössäni monesti kohdannut asiakkaan, joka ei halua tutkia omaa menneisyyttään ja varsinkaan lapsuuttaan. Hän haluaa kieltää varhaisten vuosiensa merkityksen sille, miten hän nykyhetkessä toimii, ja käsittelisi asioitaan mieluiten vain tämän hetken näkökulmasta. Hän yrittää muuttaa käytöstään pelkästään päättämällä niin, eikä voi käsittää, miksei se onnistu.

Ymmärrän hyvin, miksi lapsuuden asioiden käsittely tuntuu vastenmieliseltä. Siellä voi olla paljon pelkoa ja kipua, jotka mieluummin haudataan mielen syövereihin kuin tunnustetaan ja käsitellään. Menneisyyden muistelu tuntuu monesta myös turhalta siksi, että sitä ei enää voi muuttaa. Joku saattaa kokea, että lapsuuden olosuhteiden ääneen myöntäminen on vanhempien syyllistämistä, joku toinen mieluiten kieltäisi vanhemmillaan olevan minkäänlaista osuutta siihen, minkälainen ihminen hänestä on kasvanut.

Lemmikkieläinten kohdalla on yleensä paljon helpompi myöntää pentuajan merkitys eläimen myöhemmälle käyttäytymiselle. Moni on hyvin tietoinen siitä, minkä ikäisenä pentujen katsotaan olevan luovutuskelpoisia, koska he ymmärtävät, miten suuri merkitys emon hoivalla on pennun terveyden, sosiaalisuuden ja itsenäisyyden kannalta. Erilaisten käytösongelmien ymmärretään juontavan juurensa eläimen varhaisten vaiheiden kokemuksista. Kiinnostavaa on siksi se, miten vaikea joidenkin on hyväksyä sama näkökulma oman itsensä kohdalla. Liekö syynä se, että silloin joutuisimme itse vastuuseen omien lastemme kehityksestä?

Terapeuttisessa paranemisprosessissa on mielestäni oltava kaksi näkökulmaa: menneisyys ja nykyisyys. Ilman ymmärrystä siitä, missä olosuhteissa käyttäytymismallimme ovat syntyneet, ei niitä voi muuttaa. Tilanne on yhtä mahdoton kuin se, jos yrittää hävittää pihastaan voikukkaa ainoastaan noukkimalla niitä pois. Ne vintiöthän puskevat päänsä uudelleen ylös heti, kun silmä välttää. Jos haluaa päästä voikukasta eroon, on sen juuretkin kaivettava ylös. Sama pätee meidän ihmisten kohdalla: on mentävä asioiden juurille, jotta niille voisi mitään tehdä.

Ymmärtäminen on avain muutokseen. Muutos käynnistyy, kun tiedostaa, mihin olosuhteisiin on lapsena reagoinut omaksumalla tietyn käyttäytymismallin. Nämä mallit ovat aina seurausta jostain, ne eivät synny tyhjiössä. Yleensä kysymys on hyväksytyksi tulemisesta. Pieni lapsi on täysin riippuvainen vanhemmistaan ja siitä, että nämä eivät hylkää häntä. Hän tietää, että hylättynä hän ei selviä hengissä. Siispä hän alkaa mukautua niihin olosuhteisiin ja ihmisiin, joiden keskelle hän on syntynyt. Hän vaistoaa hyvin varhaisessa vaiheessa toisten tunteet ja erityisen herkkä hän on sille, katsotaanko häntä rakastavasti. Ja rakkauttahan ei voi teeskennellä. Pieni lapsi näkee, laajenevatko häntä katsovan henkilön pupillit kiintymyksestä, ja tuntee omassa kehossaan, ovatko häntä hoitavat kädet lempeät ja rauhalliset vai kovat ja kiireiset.

Sopeutuakseen ympäristöönsä ja varmistaakseen, että häntä ei hylätä, pieni lapsi alkaa rajoittaa itseään. Hän jättää vähitellen ilmaisematta ne tunteet ja tarpeet, joiden hän vaistoaa olevan ei-toivottuja. Ilmaisun sijaan hän turvautuu epäsuoriin ilmaisukeinoihin: manipulointiin, uhmaan, kiltteyteen, harmittomuuteen tai passiiviseen aggressiivisuuteen, sekä monenlaisiin sijaistoimintoihin. Tunteet kun eivät koskaan suostu täysin tukahtumaan, vaan löytävät aina jonkin keinon purkautua. Ihminen on organismi, joka aina hakee tasapainoa, eli homeostaasia.

Nämä varhaislapsuudessa omaksutut selviytymiskeinot seuraavat meitä aikuisuuteen. Vaikka olosuhteet ovat muuttuneet, toimimme yhä samoin kuin lapsuudenperheessämme. Ja tässä tulee se syy, minkä takia on niin tärkeää tiedostaa omat juurensa: huomaamme, että meidän ei enää tarvitsekaan rajoittaa itseämme varmistaaksemme, että meidät hyväksytään. Lisäksi voimme vihdoin surra niitä asioita, jotka menetimme kauan sitten, kun emme voineet ilmaista itseämme turvallisesti. Se on aivan yhtä tärkeä surutyö kuin rakkaan läheisen menettämisen kohdalla tehtävä työ. Tiedostamalla, missä ja miksi selviytymiskeinomme ovat syntyneet, palautamme myös vastuun sinne, minne se kuuluu. Yksikään lapsi ei ole syyllinen omiin ongelmiinsa, eikä vastuussa niistä olosuhteista, joissa hän on kasvanut. Mutta aikuistuttuaan hän on vastuussa siitä, että ei siirrä omia vanhentuneita käyttäytymismallejaan eteenpäin omille lapsilleen. Ja tämän vastuun voi kantaa ainoastaan katsomalla omaa menneisyyttään.

Sielullisesta näkökulmasta katsottuna lapsuutemme olosuhteet eivät ole ongelma, vaan välttämätön käynnistäjä niille asioille, joita olemme tulleet tähän elämään kokemaan. Esimerkiksi alkoholistiperheiden lapsille kehittyy usein äärimmäisen tarkka vaisto, jolla he tulkitsevat toisten ihmisten sanattomia viestejä. Tämä vaisto on arvokas lahja ja siitä on myöhemmässä elämässä paljon hyötyä, kun sitä oppii käyttämään. Opettajani tapasivat sanoa, että terapian myötä vähitellen "paska muuttuu lannoitteeksi" eli omien rankkojen kokemusten läpikäynti avaakin tietä suuremmalle ymmärrykselle, myötätunnolle, anteeksiannolle ja toisten auttamiselle. Nämä ovat korkeampia, henkisiä ominaisuuksia, joita ei voi opetella kirjoista.

Menneisyyden tiedostaminen avaa myös mahdollisuuden sanoa vihdoin ääneen se, mikä omalle itsellemme on totta. Se lapsi, joka ei uskaltanut sanoa, miltä hänestä tuntuu, saa lopultakin suunvuoron. Olen nähnyt monesti, kuinka terapiassa asioiden ja tunteiden ääneen sanominen saa aikaan muutoksen siinä, miten ihminen nykyhetkessä toimii. Tämä muutos näyttäisi tapahtuvan ihan itsestään ilman, että omaa käytöstään tarvitsee tietoisesti muuttaa. Riittää, kun piilossa ollut syy on saatu päivänvaloon. Silloin se menettää voimansa ja lakkaa vaikuttamasta meihin. Terapiassa toki harjoitellaan vaihtoehtoisia toimintamalleja nykyhetkenkin tilanteissa, mutta varsinainen muutos tapahtuu pinnan alla.

Avainsanat: menneisyyden tiedostaminen, selviytymiskeinot, terapia, vastuu

Paranemisen avaimet, osa 2

Maanantai 3.9.2012 klo 10:33

Tässä tulevat nyt Gabor Matén kirjan "When the Body Says No" loput neljä paranemisen avainta.

4. Autonomy (Itsemääräämiskyky)

Sairaudella ei pelkästään ole historiaa, vaan se myös kertoo historiaa meidän omasta elämästämme. Sairaudessa kulminoituu elämänmittainen taistelu Itsen (Self) puolesta. "Itse", isolla kirjoitettuna, tarkoittaa tässä ihmisen aidointa, autenttisinta olemusta, joka pyrkii joka hetki toteutumaan ja tulemaan näkyviin. Se tarkoittaa ihmisen tietoisuutta itsestään, muista ihmisistä ja ympäristöstä erillisenä.

Pelkästään yksinkertaisesta, biologisesta näkökulmasta katsoen voi näyttää siltä, että fysiologisen organismin selviytyminen olisi luonnon tärkein pyrkimys. Vielä sitäkin tärkeämpää näyttäisi kuitenkin olevan autonomisen, itse itseään säätelevän psyyken säilyminen. Mieli ja sielu sietävät vakaviakin fyysisiä koettelemuksia, mutta lukuisat esimerkit osoittavat, että fyysinen ruumis alkaa vähitellen antaa periksi, jos psyykkinen eheys ja vapaus ovat uhattuina.

Tästä minulla on mainio omakohtainen kokemus. Olin kärsinyt vuosia lapaluitteni välissä olevasta solmusta, joka tuntui välillä suorastaan kylmenevän ja aiheutti päänsärkyjä ja käsien puutumista. Päätäni ja käsiäni oli kyllä (turhaan) tutkittu, mutta kukaan ei ollut hoksannut katsoa, mitä tukirangalleni kuului. Jumpat ja muut auttoivat hetkellisesti, mutta vaiva paheni. Menin sitten Antti Heikkilän vastaanotolle, ja hän totesi noin puolitoista minuuttia minua kuunneltuaan, että vaiva on psykosomaattinen ja kiusaa yleensä vastuullisia, tunnollisia ja itseltään liikaa vaativia ihmisiä. Fyysisellä tasolla vaiva tarkoitti sitä, että selän syvät lihakset menevät jumiin, koska jatkuva psyykkinen epätasapaino aiheuttaa kehossa jännitystilan. Hän alkoi puhua juuri tästä autenttisen Itsen toteutumisesta ja kehotti minua kysymään voimaeläimeltäni, Jumalalta tai enkeleiltä, mikä se on, jota vastustan, ja joka ongelman aiheuttaa. Enpä ollut koskaan kuullut moisia kysymyksiä lääkärin vastaanotolla! Antti avasi lihasteni solmut manuaalisesti ja sanoi, että yleensä vaiva poistuu, kun ihminen oivaltaa, mistä siinä on kyse. Samana iltana nukkumaan mennessäni pyysin asiaan opastusta ja näinkin unen, jonka tulkinta johdatti minut sellaisen asian äärelle, jonka olin uppiniskaisesti (!!) mielessäni kieltänyt vuosikausia. Samalla hetkellä, kun asian itselleni myönsin, tunsin että selässäni ollut solmu napsahti auki. Ja auki se on siitä lähtien pysynytkin. Antti, kiitokset, olet melkoinen poppamies.

Sairaus on loppujen lopuksi rajakysymys. Rajoilla tarkoitetaan sitä omaa, näkymätöntä reviiriämme, joka erottaa meidät ympäristöstämme ja toisista ihmisistä. Ne perustuvat siihen tietoiseen, sisäiseen tuntemukseen, joka määrittelee, kuka minä olen. Monet meistä ovat oppineet, että meidät määritellään ulkopuolelta. Matka oman itsen määrittelemiseen alkaa siitä, kun kysyy itseltään: "Mitä minä haluan enemmän, tai vähemmän, omassa elämässäni ja ihmissuhteissani? Mistä pidän, mistä en pidä? Paljonko jaksan, ehdin tai haluan tehdä?" Nämä kysymykset voivat olla hyvin pelottavia, koska ne saattavat johtaa oman elämän muuttumiseen, ja siksi moni ei uskalla koskaan pysähtyä niitä kysymään.

Tutkimusten mukaan ihmiset, jotka ovat kokeneet vakavaa omia rajojaan rikkovaa kohtelua iässä, jossa heille ei vielä ollut kehittynyt autonomista Itseä, ovat suurimmassa vaarassa sairastua. Lapsuusajan stressitekijöitä ovat mm. emotionaalinen tai seksuaalinen hyväksikäyttö, väkivalta, vanhempien päihteiden käyttö tai mielenterveyden ongelmat, ja niillä on selvä korrelaatio aikuisiän riskikäyttäytymisen, terveysongelmien ja ennenaikaisten kuolemien kanssa. Useimpien lasten rajoja ei ole näin rajusti rikottu, mutta aivan yhtä haitallista on se, että lapsen rajat eivät alun perinkään pääse rakentumaan. Monet vanhemmat eivät osaa tukea lapsensa terveiden rajojen kehittymistä siksi, että he itsekään eivät ole siinä tukea saaneet. Sitä ei voi antaa, mitä itsellä ei ole.

Ilman selkeitä rajoja itsensä ja vanhempiensa välillä lapsi pysyy sulautuneena vanhempaansa. Hänellä ei silloin ole mahdollisuutta ilmaista omaa tahtoaan eikä sanoa "ei" (eikä siksi myöskään "kyllä"!) Hän kokee olevansa vastuussa vanhempiensa tunteista ja tarpeista. Kun tällainen lapsi kasvaa aikuiseksi, hän hakeutuu ihmissuhteisiin, joissa hän voi edelleen pysyä yhteensulautuneena, riippuvaisena toisesta ihmisestä. Koska sairauteen johtava immuniteetin hämmennystila heijastaa ihmisen vaikeutta erottaa toisistaan Itse ja ei-Itse (kaikki se, joka on minun rajojeni ulkopuolella), on yksi paranemisen edellytyksistä juuri omien rajojen rakentaminen tai tunnistamaan opettelu.

5. Attachment (Kiintymys, liittyminen)

Kiintymys on se yhteys, jolla liitymme maailmaan. Varhaisissa kiintymyssuhteissamme joko opimme tai kadotamme kykymme pysyä avoimina, terveinä ja itse itseämme hoivaavina. Juuri noissa kiintymyssuhteissa opimme ilmaisemaan vihaa tai tukahduttamaan sen. Itsemääräämiskykymme joko kehittyy tai tuhoutuu. Yhteys toisiin on myös paranemisen edellytys. Monet tutkimukset osoittavat, että ihmiset, joilla on vähän tai ei lainkaan sosiaalisia kontakteja, ovat suurimmassa vaarassa sairastua.

Pettymykset ihmissuhteissa aiheuttavat surua, vihaa ja suurta kipua. Näitä tunteita välttääkseen ihminen saattaa kääntää selkänsä toisille ihmisille ja katkeroitua. Joskus on helpompi jäädä kiinni katkeruuteen sen sijaan, että antaisi itselleen luvan tuntea kaiken sen kivun, joka pettymyksistä on seurannut, sekä uskaltaisi myöntää oman kaipauksensa toisen ihmisen luo. Kaiken vihamme alla on turhautumisemme siitä, että emme ole kokeneet kaipaamamme syvällistä, intiimiä kontaktia toiseen ihmiseen. Paraneminen edellyttää ja tarkoittaa sitä, että uskallamme kohdata jälleen sen haavoittuvuutemme, joka alunperin sai meidät emotionaalisesti sulkeutumaan. On tärkeää huomata, että emme ole enää avuttomia, riippuvaisia lapsia, eikä meillä ole enää syytä pelätä haavoittuvuuttamme. Saatamme tulla satutetuksi ja pettyä, mutta kykenemme selviytymään siitä. Voimme vihdoin antaa itsellemme luvan kunnioittaa meissä olevaa ihmisen universaalia kaipuuta yhteyteen, ja haastaa sen syvälle juurtuneen uskomuksen, joka tiedostamattamme sairastuttaa niin monia: että emme ole rakastettavia, rakkauteen kykeneviä.

6. Assertion (Vakuuttaminen)

Vakuuttaminen tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että julistamme itsellemme ja maailmalle: "Minä olen" ja "Minä olen, kuka olen".

Kirjassa tulee toistuvasti esille, kuinka ihmiset pelkäävät sitä, että jos he eivät ole koko ajan toimeliaita, he kokevat kauhistuttavaa tyhjyyttä. Heille reaalimaailma tarkoittaa kaaosta, oleminen tekemistä, merkityksellisyys aikaansaannoksia. He luulevat, että itsemääräämiskyky ja vapaus tarkoittavat oikeutta tehdä, toimia ja reagoida miten huvittaa.

Vakuuttavuus on syvempi oman itsen julistuksen muoto kuin pelkkä toiminnanvapaus. Se on sitä, että olemme olemassa riippumatta siitä, miten meitä on kohdeltu, mikä on historiamme, persoonallisuutemme, kykymme tai muiden käsitys meistä. Vakuuttavuus tarkoittaa, että meidän ei enää tarvitse tekemisillämme perustella oikeuttamme olla olemassa.

7. Affirmation (Vahvistaminen)

Vahvistamme itseämme tekemällä positiivisia, arvokkaita asioita. On kaksi perusarvoa, joiden kunnioittamisella on suuri parantava ja eheyttävä vaikutus.
Ensimmäinen arvo on luovuus. Jumalat loivat ihmisen omaksi kuvakseen, joten meilläkin on sisäsyntyinen tarve luoda. Luovuus voi ilmetä useiden kanavien kautta: kirjoittamalla, taiteen tai musiikin kautta, työn, kokkaamisen, puutarhanhoidon tai sosiaalisen kanssakäymisen kautta. Tärkeintä on kunnioittaa tätä tarvetta ja etsiä sille kanava. Sen kunnioittaminen parantaa; sen tukahduttaminen näivettää niin ruumista kuin sieluakin. Ja on tärkeää muistaa, että luovuus on prosessi, ei lopputulos!

Toinen arvo on maailmankaikkeus, ja meidän yhteytemme kaikkeen, mikä on. Harha, että olemme irrallamme, yksin ja ilman kontaktia, vahingoittaa meitä pahasti. Huolimatta siitä, miten paljon elämä on meille tätä synkkää kuvaa näyttänyt, on se silti pelkkä harha.

Fyysisessä mielessä on helppo nähdä, että käsityksemme itsestämme maailmankaikkeudesta erillisinä olentoina on harha: meidät on tehty samoista aineksista kuin kaikki muutkin, ihmiset, eläimet, puut, kivet, meret, jopa tähdet. Tietoisuutemme itsestämme aiheuttaa sen, että tunnemme olevamme erillisiä, mutta todellisuudessa emme koskaan ole erossa muista. Tätä tietoisuutta voi myös nimittää egoksi.

Sairauden myötä moni alkaa vaistomaisesti etsiä omaa hengellisyyttään. Sen voi löytää traditionaalisista uskonnoista, meditaatiosta tai luontoyhteyden kautta. Polku on jokaiselle oma. Kaikille etsintä ei suinkaan ole helppoa. "Etsivä löytää", sanotaan. Etsiminen sinänsä on jo löytämistä, sillä voimme etsiä ainoastaan sitä, jonka jollain tasolla tiedämme olevan olemassa.

Monet työstävät asioitaan psykologisessa mielessä, mutta eivät koskaan avaudu omille hengellisille tarpeilleen. Toiset etsivät parannusta ainoastaan hengellisillä tavoilla ja etsivät Jumalaa tai universaalia Itseä, eivätkä huomaa, miten tärkeää on tuntea myös oma, persoonallinen ja inhimillinen Itsensä ja kehittää sitä. Terveyteen vaaditaan, että huolehtii itsestään fyysisellä, psyykkisellä ja hengellisellä tasolla. Minkä tahansa tason laiminlyönti altistaa epätasapainolle ja sairaudelle.

Avainsanat: Gabor Maté, henkisyys, ihmissuhteet, luovuus, paraneminen, sairaudet, tietoisuus

Paranemisen avaimet, osa 1

Keskiviikko 22.8.2012 klo 9:45

Pääsin loppuun Gabor Matén kirjassa "When the Body Says No" ja kylläpä oli rautaista tekstiä viimeiselle sivulle saakka! Harvoin törmää ammattikirjaan, joka on yhtä inspiroiva ja mielenkiinnon vangitseva.

Esiteltyään lukuisia potilaitaan, heidän sairauskertomuksiaan, ja omia havaintojaan tukevia lääketieteellisiä tutkimustuloksia Maté kuvaa keinot, joilla itse kukin voi pienentää omaa riskiään sairastua. Ja tässä kirjan viimeisessä luvussa alkaa pilkottaa toivo. Siitä huolimatta, että omat perintötekijät, kasvuympäristö ja opitut käyttäytymismallit näyttäisivät vievän suorinta tietä syöpään tai johonkin autoimmuunisairauteen, on vielä paljon, mitä voi tehdä terveytensä eteen. Luvun nimi on The 7 A's of Healing.

1. Acceptance (Hyväksyminen)

Hyväksyminen tarkoittaa yksinkertaisesti halua tunnistaa ja hyväksyä asioiden todellinen tila. Se tarkoittaa rohkeutta kohdata myös negatiiviset asiat ja antaa niiden lisätä ymmärrystämme, sortumatta kuitenkaan pessimistisyyteen tulevaisuuden suhteen. Maté kannustaa suosimaan negatiivista ajattelua, millä hän tarkoittaa sitä, että ei kielletä ikävien, hankalien, satuttavien tai pelottavien tunteiden ja tosiasioiden olemassaoloa. Hän kritisoi vuosia muodissa ollutta positiivisen ajattelun mallia siksi, että kun kaikki asiat käännetään aina positiivisiksi, on suuri vaara, että negatiiviset asiat jäävät kokonaan huomiotta ja niiden tuoma arvokas tieto pimentoon. Esimerkkinä tästä voisi olla, että niin kauan, kuin näemme lapsuutemme ainoastaan positiivisena, vanhempamme hyvinä ja pelkästään hyvää tarkoittavina, kiellämme ne tekijät, jotka ovat voineet vaikuttaa aikuisiän ongelmien syntyyn. Mikään ongelma kun ei synny tyhjiössä, vaan on aina reaktio johonkin. Jos aikuisella naisella on parisuhde-, riippuvuus- ja itsetunto-ongelmia, hän ei ole kehittänyt niitä itse vaan ne ovat syntyneet, kun hän on elintärkeinä varhaisvuosinaan joutunut sopeutumaan joihinkin ilmiöihin tai toisten ihmisten tekoihin. Hänen lapsuutensa ei mitenkään ole voinut olla pelkkää aurinkoa.

Hyväksyminen ei tarkoita sitä, että luovutetaan ja lannistutaan joskus sietämättömiltä tuntuvien olosuhteiden edessä. Se tarkoittaa, että tosiasioiden kieltäminen lopetetaan. Hyväksymisen kautta löytyy myös myötätunto omaa itseä kohtaan ja uskallus haastaa se ikivanha, syvälle haudattu uskomus, että emme ansaitsisi olla ehjiä ja kokonaisia, koska emme muka ole tarpeeksi hyviä.

2. Awareness (Tietoisuus)

Kaikkien, jotka haluavat parantua tai pysyä terveenä, on opeteltava uudelleen kadottamansa taito tunnistaa emotionaalinen totuus. Eläimet ja lapset ovat erityisen taitavia poimimaan vihjeitä siitä, mitä toinen ihminen tuntee. Se taito häviää meiltä usein puheen kehittymisen myötä siksi, että viestit, joita lapsena vastaanotamme ympäristöstämme (= toisilta ihmisiltä), ovat ristiriitaisia. Ihmiset sanovat tuntevansa yhtä, mutta lapsi aistii, että totuus on toinen. Äiti vaikka näyttää ja kuulostaa vihaiselta, mutta kieltää sen. Tämän ristiriidan lapsi ratkaisee siten, että hän päättelee jommankumman viestin olevan väärä, ja useimmiten se on äidin sana, joka jyrää, ja lapsi alkaa kieltää oman kokemuksensa. Lapsi ei voi ottaa sitä riskiä, että joutuisi jatkuvaan ristiriitatilanteeseen elämänsä tärkeiden ihmisten kanssa, joten hän antaa periksi.

Tietoisuus tarkoittaa tunteiden tunnistamisen lisäksi sitä, että opettelemme lukemaan kehomme viestejä stressistä. Mieli sivuuttaa ja kieltää stressin olemassaolon herkästi, mutta keho kertoo totuuden. Fyysisiä vaaranmerkkejä ovat mm. sydämen tykytys, uupumus, hikoilu, jatkuva pissahätä, päänsärky, selkäkipu, ripuli ja suun kuivuminen; emotionaalisia vaaranmerkkejä taas ovat jännittyneisyys, hypervalppaus, ahdistus, epätoivo ja elämänilon menettäminen; ja käyttäytymisessä epätavallinen impulsiivisuus, itkuisuus, ärtyneisyys ja taipumus ylireagointiin.

3. Anger (Suuttumus)

"En suutu koskaan. Kasvatan itselleni kasvaimen sen sijaan", sanoo eräs Woody Allenin elokuvahahmo.

Matén kirjassa kaikkia sairastuneita yhdistää se piirre, että he tukahduttavat suuttumuksensa. Suuttumuksen tukahduttaminen lisää sairastumisen riskiä merkittävästi siksi, että se lisää fyysistä stressiä kehossa. Moni on säikähtänyt lapsena jonkun toisen vihaa niin paljon, että on päättänyt olla ikinä suuttumatta itse. Siitähän voisi päätellä, että vihan ilmaiseminen raivostumalla on sekin haitallista!

Ja haitallistahan se onkin. Se on hyökkäys, joka uhkaa katkaista yhteytemme toisiin ihmisiin. Raivostuminen on haitallista ja pelottavaa niille, jotka joutuvat sen kohteeksi, ja lapsille se on suorastaan tuhoisaa. Pelkästään sanallinen raivoaminen ja huutaminen vahingoittavat lasta syvästi, fyysisestä väkivallasta puhumattakaan.

Raivoaminen on haitallista myös sille, joka raivoaa. Monissa tutkimuksissa on todettu yhteys vihamielisyyden ja korkean verenpaineen sekä sydänsairauksien välillä. Toisaalta myös vihan tukahduttaminen voi johtaa samoihin ongelmiin.

Vihantunne on puhdasta energiaa, jonka tarkoitus on mobilisoida meidät liikkeelle, toimimaan, pakenemaan tai puolustautumaan.  Kun terve suuttumus nousee, keho rentoutuu: leukanivelet rentoutuvat, suu aukeaa ja puheääni muuttuu matalammaksi. Hartiat putoavat ja koko kroppaan tulee voiman ja täydellisen läsnäolon tunne. Kaikki pelko ja ahdistus katoavat. Vihan, tai aggression, tärkein tehtävähän on suojella meitä. Kun henkisiä tai fyysisiä rajojamme loukataan, on luonnollista suuttua. Silloin olisi aika sanoa "ei", "en tahdo", "ei saa", "mene pois". Vihaenergian ollessa tukahdutettuna ei sitä edes tunne, eikä sen antama suojaava voima ole käytettävissä. Silloin itsensä puolustaminen ei onnistu.

Raivon noustessa keho jännittyy, kurkkua kuristaa, leukaperät kiristyvät, hengitys tihenee, ääni nousee ja ihminen tuntee ahdistusta ja pelkoa - siis aivan muuta kuin edellä kuvatun kaltaista tervettä vihaa! Raivon vallassa ihminen kadottaa todellisuudentajunsa ja vastuunsa ja toimii sokeasti, tiedostamatta itseään tai muita.

Sekä vihan tukahduttaminen että raivoaminen ovat keinoja välttää vihantunteen kohtaamista omassa kehossa luonnollisella tavalla. Kummassakaan tapauksessa ei vihaa todellisuudessa uskalleta kokea. Ällistyttävää kyllä, raivoavakaan ihminen ei uskalla tuntea vihaa, vaan hän ainoastaan purkaa sen hallitsemattomasti ulos (acting out). Tukahduttaminen ja raivoaminen ovat vihajatkumon ääripäitä. Voi olla, että luonnollisen vihan tukahduttaminen johtaa sen patoutumiseen ja ajoittaiseen räjähdysmäiseen purkautumiseen; ihminen siis heilahtaa äärimmäisyydestä toiseen. Tasapaino löytyy aina ääripäiden välistä, niin myös tässä vihakysymyksessä.

Se vanha neuvo, että suuttuessaan kannattaa laskea kymmeneen, onkin varsin toimiva! Siinä ajassa ehtii saada kiinni tunteestaan ja jalkansa takaisin maahan sen sijaan, että räjähtää saman tien ja tuhoaa jotain peruuttamattomasti. Hetken pysähtyminen auttaa tiedostamaan tilanteen ja löytämään sen rakentavan tavan ilmaista suuttumuksensa - sanomalla vaikka vain "ei kiitos". Sepä onkin vihaenergian se kaikkein pienin ilmaisutapa.

* * *
Jätän loput neljä avainta seuraavaan kertaan, jottei tämä kirjoitus venähtäisi aivan ylipitkäksi.

Olen ryhtynyt lukemaan Matén toista kirjaa, In the Realm of Hungry Ghosts, joka käsittelee riippuvuuksia paitsi lääketieteellisestä, myös emotionaalisesta ja kehityspsykologisesta näkökulmasta. Sekin on jo tempaissut minut mukaansa kuin paraskin romaani! Kirjoittelen varmaankin myös sen innoittaman jutun jossain vaiheessa.

Pitäkää itsestänne huolta, ihmiset.

Avainsanat: Gabor Maté, hyväksyminen, tietoisuus, suuttumus, raivo, tunteiden tukahduttaminen

Ihmeellinen lauantai

Maanantai 6.9.2010 klo 14:02

Olin kärsinyt kummallisesta, vaeltavasta hermosärystä oikealla puolella kehoani jo parisen viikkoa. Iho oli kosketusarka, mutta siinä ei näkynyt minkäänlaista merkkiä mistään muutoksesta. En ollut satuttanut itseäni enkä ollut flunssassa. Iho vain oli tosi kipeä, ja kipeä paikka vaihtui päivittäin.

Viime lauantaina olin tulossa kävelyltä, kun innostuin vielä käymään kirjastossa. Tuli vain sellainen "joo!"-olo ja käännyin kirjastoon vievälle tielle. Maassa edessäni köllötteli viiden euron seteli, jonka poimin taskuuni ja sanoin mielessäni "kiitos".

Kirjastosta löytyi monta mukavaa kirjaa, mutta Caroline Myssin "Toipumisen taito" herätti minussa taas sen "joo!"-tunteen, joten otin sen kirjapinoni päällimmäiseksi. Olin lainannut sen ennenkin, mutta nyt sen lukeminen tuntui erityisen tärkeältä.

Illalla lueskelin tuota kirjaa, ja aloin ajatella outoa särkyäni uudesta perspektiivistä. Sen sijaan että olisin keskittynyt ihmettelemään, mistä se johtui ja miten siitä pääsisi eroon, aloinkin kuulostella tunteita, joita se minussa herätti. Tämä tuntui hyvin tärkeältä ja merkitykselliseltä, ja nukahdin tuntien kiitollisuutta siitä, että särky oli herättänyt huomioni ja antanut minulle mahdollisuuden tulla tietoiseksi jostain, joka oli siihen asti ollut piilossa.

Näin unta ihmisistä ja tilanteista, joista minulla oli jäänyt jotain anteeksiantamatta. Anteeksiantohan ei tarkoita sitä, että myöntäisin toisen olleen oikeassa tai että hyväksyisin hänen tekonsa - se tarkoittaa, että vapautan itse itseni asiaan liittyvistä negatiivisista tunteista ja lakkaan tuhlaamasta energiaani siihen. Aamulla teetä juodessani pohdiskelin noita tilanteita, ja onnistuin löytämään perspektiivin, jonka kautta anteeksianto tuli - ei paitsi mahdolliseksi, vaan suorastaan tarpeettomaksi. Yhtäkkiä ei ollutkaan mitään anteeksiannettavaa.

Ja se särky, se oli aamulla poissa. 

Avainsanat: särky, toipuminen, Caroline Myss, tietoisuus, kiitollisuus, anteeksianto

Varjossa

Perjantai 6.8.2010 klo 8:42

Pitkän hellejakson keskellä, tänä pilvisenä aamuna, tuli mieleeni puhua varjosta. Tämä varjo ei liitykään säätilaan, vaan kyseessä on psykologinen varjomme...

Poliitikot lupaavat yhtä ja tekevät toista. Toisen puolueen jäsenten vaalirahasotkuja paheksutaan, kunnes omasta puolueesta paljastuu vastaavanlainen tilanne. Mielipidekyselyissä kansalaiset sanovat haluavansa, että heikommista huolehditaan, mutta äänestävät silti puoluetta, joka on vahvemman asialla. Jokainen haluaisi, että omista ikääntyvistä vanhemmista huolehdittaisiin, mutta vanhustenhoidon ala-arvoinen tila saa silti jatkua. Joku haluaa laihduttaa, toinen raitistua, kolmas lopettaa väkivaltaisen käyttäytymisensä - ja huomaa sabotoivansa omia hyviä päätöksiään kerta toisensa jälkeen. 

Mistä ihmeestä on kysymys? Miksi haluamme yhtä ja teemme toista? Ongelma ei ole tahdonvoiman puutteessa tai luonteen heikkoudessa, vaan persoonallisuutemme osassa, jota kutsutaan varjoksi.

Sveitsiläisen psykiatrin Carl G. Jungin teorian mukaan persoonallisuutemme muodostuu tietoisesta ja tiedostamattomasta alueesta. Persoona on se osa, jonka haluamme itsestämme muulle maailmalle näyttää; imago, jonka pyrimme rakentamaan mahdollisimman edustavaksi ja muita miellyttäväksi. Kaikki ne ominaisuudet, jotka eivät tähän kuvaan sovi, painetaan ns. varjon puolelle, tiedostamattomaan. Näiden ominaisuuksien olemassaolo kielletään ja niitä paheksutaan toisissa ihmisissä. Toisen laiskuus, itsekkyys tai petollisuus saattaa saada meissä aikaan hillittömiä raivokohtauksia, emmekä voi käsittää, miten toinen voi käyttäytyä moisella tavalla - itsehän emme missään tapauksessa niin toimisi. Emmekö todellakaan?

Voimme toki teeskennellä, että meillä ei tiettyjä ominaisuuksia ole. Tässä kuitenkin huijaamme itseämme. Varjoon painetut ominaisuudet eivät katoa, vaan ne alkavat elää omaa elämäänsä, pyrkien tietoisuuteemme kaikin tavoin, ja pulpahdellen hallitsemattomasti pintaan aiheuttaen kiusallisia tilanteita. Jäämme kiinni valheesta, vitkastelusta, "repsahtamisesta" ja "sortumisesta". Joskus voi näyttää siltä, että tietyntyyppiset ihmiset "vainoavat" meitä. Yleensä näillä ihmisillä on jokin sellainen ominaisuus, jonka haluaisimme itsessämme kieltää.

Eräs tavallisimmista ja haitallisimmista varjo-ominaisuuksista on viha. Suuttumus, aggressio, jonka luonnollinen tehtävä on suojella meitä, antaa voimaa ja ilmoittaa, milloin henkisiä tai fyysisiä rajojamme rikotaan. Vihaa pidetään yleisesti primitiivisenä tunteena ja sen osoittamista heikkoutena ja sivistymättömyytenä. Moni on lapsena pelästynyt aikuisen vihaa niin paljon, että on ryhtynyt omassa itsessään sen kieltämään. Kiltteyteen kasvatetut lapset eivät pysty puolustautumaan, vaan saattavat joutua muiden hyväksikäyttämäksi.

Varjoon painettu viha muuttuu tuhoavaksi voimaksi, väkivallaksi, joka kohdistuu joko itseen tai muihin, ja on luonteeltaan joko henkistä tai fyysistä. Vihassa on valtavasti energiaa, jonka jatkuva tukahduttaminen johtaa vähän väliä toistuviin raivokkaisiin purkauksiin. Yleensä ihminen säikähtää itsessään tällaista purkausta, tuntee häpeää ja syyllisyyttä, ja tekee sinänsä ihan luonnollisen johtopäätöksen yrittää jatkossa hillitä vihaansa entistäkin enemmän. Kunnes mitta taas täyttyy ja ryöpsähtää yli. Suomen korkeat itsemurha- ja väkivaltaluvut näyttäisivät kertovan juuri tukahdutetusta vihasta.

Tukahdutettu viha voi purkautua myös epäsuorasti. Ihminen, joka parisuhteessaan on "saamaton", valehtelee ja pettää, itse asiassa ilmentää vihaansa puolisoaan kohtaan. Kun ei uskalla sanoa ääneen, mikä harmittaa, on turvauduttava epäsuoriin keinoihin. Rauhan säilymiseksi moni pitää pikkuharmit omana tietonaan ja suhde voi vaikuttaa sopuisalta vuosikausia, kunnes yhtäkkiä paljastuu puolison salasuhde, alkoholismi tai jokin muu salaisuus. Parisuhde ajautuu kriisiin ja usein eroon, kun vuosikausien mielipahaa ei enää saada korjatuksi. 

Mutta ei varjossa ainoastaan ei-toivottuja ominaisuuksia ole. Joillekin meistä on lapsena sanottu, että meistä ei ole mihinkään; että meillä ei ole matikkapäätä, kielipäätä, lauluääntä tai piirtämistaitoa. Joku on saanut kuulla olevansa ruma ja vastenmielinen, jota kukaan ei huolisi. Tämän seurauksena ihminen kieltää ja painaa varjoonsa myös oman kauneutensa, luovuutensa ja taitonsa.

Jokaisella ihmisellä on varjo. Jos sitä ei tunne, se hallitsee meitä ja sabotoi monet hyvät pyrkimyksemme. Omaa varjoaan voi kuitenkin olla vaikea tunnistaa ilman apua. Eräs varjolle tyypillinen ominaisuus on, että sen näkee vasta, kun se heijastuu toisista ihmisistä. Toisen ihmisen käytöksen tai ominaisuuden aiheuttama voimakas tunnereaktio, kuten paheksunta, tuomitseminen, suuttumus ja toisaalta ihailu tai kateus kertovat siitä, että kyseinen ominaisuus on myös itsessämme, mutta emme sitä halua nähdä. Joten seuraavan kerran, kun liikenteessä tai kauppajonossa huomaat ärsyyntyväsi jonkun toisen käytöksestä, voit sanoa hiljaa mielessäsi: "Minä olen tuollainen." Tai kun näet jonkun, joka on mielestäsi kaunis ja seksikäs, sano mielessäsi:"Minä olen tuollainen." Jos tämän seurauksena sisälläsi käynnistyy välitön kapina, voit olla varma, että olet juuri nähnyt vilahduksen omasta varjostasi.

 

20500-wnc-auto-rain-umbrella-600.jpg

Avainsanat: persoonallisuus, ominaisuudet, sabotointi, tahdonvoima, Carl Jung, viha, varjo