Sunnuntai 9.9.2012 klo 12.09
Olen terapiatyössäni monesti kohdannut asiakkaan, joka ei halua tutkia omaa menneisyyttään ja varsinkaan lapsuuttaan. Hän haluaa kieltää varhaisten vuosiensa merkityksen sille, miten hän nykyhetkessä toimii, ja käsittelisi asioitaan mieluiten vain tämän hetken näkökulmasta. Hän yrittää muuttaa käytöstään pelkästään päättämällä niin, eikä voi käsittää, miksei se onnistu.
Ymmärrän hyvin, miksi lapsuuden asioiden käsittely tuntuu vastenmieliseltä. Siellä voi olla paljon pelkoa ja kipua, jotka mieluummin haudataan mielen syövereihin kuin tunnustetaan ja käsitellään. Menneisyyden muistelu tuntuu monesta myös turhalta siksi, että sitä ei enää voi muuttaa. Joku saattaa kokea, että lapsuuden olosuhteiden ääneen myöntäminen on vanhempien syyllistämistä, joku toinen mieluiten kieltäisi vanhemmillaan olevan minkäänlaista osuutta siihen, minkälainen ihminen hänestä on kasvanut.
Lemmikkieläinten kohdalla on yleensä paljon helpompi myöntää pentuajan merkitys eläimen myöhemmälle käyttäytymiselle. Moni on hyvin tietoinen siitä, minkä ikäisenä pentujen katsotaan olevan luovutuskelpoisia, koska he ymmärtävät, miten suuri merkitys emon hoivalla on pennun terveyden, sosiaalisuuden ja itsenäisyyden kannalta. Erilaisten käytösongelmien ymmärretään juontavan juurensa eläimen varhaisten vaiheiden kokemuksista. Kiinnostavaa on siksi se, miten vaikea joidenkin on hyväksyä sama näkökulma oman itsensä kohdalla. Liekö syynä se, että silloin joutuisimme itse vastuuseen omien lastemme kehityksestä?
Terapeuttisessa paranemisprosessissa on mielestäni oltava kaksi näkökulmaa: menneisyys ja nykyisyys. Ilman ymmärrystä siitä, missä olosuhteissa käyttäytymismallimme ovat syntyneet, ei niitä voi muuttaa. Tilanne on yhtä mahdoton kuin se, jos yrittää hävittää pihastaan voikukkaa ainoastaan noukkimalla niitä pois. Ne vintiöthän puskevat päänsä uudelleen ylös heti, kun silmä välttää. Jos haluaa päästä voikukasta eroon, on sen juuretkin kaivettava ylös. Sama pätee meidän ihmisten kohdalla: on mentävä asioiden juurille, jotta niille voisi mitään tehdä.
Ymmärtäminen on avain muutokseen. Muutos käynnistyy, kun tiedostaa, mihin olosuhteisiin on lapsena reagoinut omaksumalla tietyn käyttäytymismallin. Nämä mallit ovat aina seurausta jostain, ne eivät synny tyhjiössä. Yleensä kysymys on hyväksytyksi tulemisesta. Pieni lapsi on täysin riippuvainen vanhemmistaan ja siitä, että nämä eivät hylkää häntä. Hän tietää, että hylättynä hän ei selviä hengissä. Siispä hän alkaa mukautua niihin olosuhteisiin ja ihmisiin, joiden keskelle hän on syntynyt. Hän vaistoaa hyvin varhaisessa vaiheessa toisten tunteet ja erityisen herkkä hän on sille, katsotaanko häntä rakastavasti. Ja rakkauttahan ei voi teeskennellä. Pieni lapsi näkee, laajenevatko häntä katsovan henkilön pupillit kiintymyksestä, ja tuntee omassa kehossaan, ovatko häntä hoitavat kädet lempeät ja rauhalliset vai kovat ja kiireiset.
Sopeutuakseen ympäristöönsä ja varmistaakseen, että häntä ei hylätä, pieni lapsi alkaa rajoittaa itseään. Hän jättää vähitellen ilmaisematta ne tunteet ja tarpeet, joiden hän vaistoaa olevan ei-toivottuja. Ilmaisun sijaan hän turvautuu epäsuoriin ilmaisukeinoihin: manipulointiin, uhmaan, kiltteyteen, harmittomuuteen tai passiiviseen aggressiivisuuteen, sekä monenlaisiin sijaistoimintoihin. Tunteet kun eivät koskaan suostu täysin tukahtumaan, vaan löytävät aina jonkin keinon purkautua. Ihminen on organismi, joka aina hakee tasapainoa, eli homeostaasia.
Nämä varhaislapsuudessa omaksutut selviytymiskeinot seuraavat meitä aikuisuuteen. Vaikka olosuhteet ovat muuttuneet, toimimme yhä samoin kuin lapsuudenperheessämme. Ja tässä tulee se syy, minkä takia on niin tärkeää tiedostaa omat juurensa: huomaamme, että meidän ei enää tarvitsekaan rajoittaa itseämme varmistaaksemme, että meidät hyväksytään. Lisäksi voimme vihdoin surra niitä asioita, jotka menetimme kauan sitten, kun emme voineet ilmaista itseämme turvallisesti. Se on aivan yhtä tärkeä surutyö kuin rakkaan läheisen menettämisen kohdalla tehtävä työ. Tiedostamalla, missä ja miksi selviytymiskeinomme ovat syntyneet, palautamme myös vastuun sinne, minne se kuuluu. Yksikään lapsi ei ole syyllinen omiin ongelmiinsa, eikä vastuussa niistä olosuhteista, joissa hän on kasvanut. Mutta aikuistuttuaan hän on vastuussa siitä, että ei siirrä omia vanhentuneita käyttäytymismallejaan eteenpäin omille lapsilleen. Ja tämän vastuun voi kantaa ainoastaan katsomalla omaa menneisyyttään.
Sielullisesta näkökulmasta katsottuna lapsuutemme olosuhteet eivät ole ongelma, vaan välttämätön käynnistäjä niille asioille, joita olemme tulleet tähän elämään kokemaan. Esimerkiksi alkoholistiperheiden lapsille kehittyy usein äärimmäisen tarkka vaisto, jolla he tulkitsevat toisten ihmisten sanattomia viestejä. Tämä vaisto on arvokas lahja ja siitä on myöhemmässä elämässä paljon hyötyä, kun sitä oppii käyttämään. Opettajani tapasivat sanoa, että terapian myötä vähitellen "paska muuttuu lannoitteeksi" eli omien rankkojen kokemusten läpikäynti avaakin tietä suuremmalle ymmärrykselle, myötätunnolle, anteeksiannolle ja toisten auttamiselle. Nämä ovat korkeampia, henkisiä ominaisuuksia, joita ei voi opetella kirjoista.
Menneisyyden tiedostaminen avaa myös mahdollisuuden sanoa vihdoin ääneen se, mikä omalle itsellemme on totta. Se lapsi, joka ei uskaltanut sanoa, miltä hänestä tuntuu, saa lopultakin suunvuoron. Olen nähnyt monesti, kuinka terapiassa asioiden ja tunteiden ääneen sanominen saa aikaan muutoksen siinä, miten ihminen nykyhetkessä toimii. Tämä muutos näyttäisi tapahtuvan ihan itsestään ilman, että omaa käytöstään tarvitsee tietoisesti muuttaa. Riittää, kun piilossa ollut syy on saatu päivänvaloon. Silloin se menettää voimansa ja lakkaa vaikuttamasta meihin. Terapiassa toki harjoitellaan vaihtoehtoisia toimintamalleja nykyhetkenkin tilanteissa, mutta varsinainen muutos tapahtuu pinnan alla.