Tiistai 1.1.2013 klo 11.12
Olen lakannut tekemästä uudenvuodenlupauksia. Vuosi sitten päätin, että vuonna 2012 sitoutuisin todella kehittämään henkisyyttäni ja intuitiotani. Tein huolelliset suunnitelmat ja mietin, missä haluaisin vuoden lopussa olla, ja millä keinoin päämäärääni pyrkisin. Kattia (!) kanssa. Elämä päätti toisin. Aino-kissani kuoli alkuvuodesta, ja hienot suunnitelmani menettivät tyystin merkityksensä samalla, kun itse kadotin otteen, jonka olin kuvitellut minulla elämästäni olevan. (Paino sanalla "kuvitellut".)
Kirjoitanpa tänään siis henkisestä etsinnästä ja siitä, miten koukuttavaa se voi olla.
Meidät ihmiset on rakennettu siten, että hakeudumme hyvältä tuntuvien asioiden pariin ja kartamme sitä, mikä tuntuu ikävältä. Eikä siinä ole mitään väärää. Kaikki elolliset olennot pyrkivät samaan. Ongelma, eli riippuvuus, syntyy, kun sinänsä harmiton nautinto tai huvi alkaa viedä meitä, emmekä pysty enää itse säätelemään, kuinka usein ja kuinka paljon sitä käytämme. Siitä tulee krooninen keino paeta todellisuutta. Päihde-, peli-, internet-, seksi- ym. riippuvuudet ovat monelle tuttuja, joko oman tai läheisen kokemuksen kautta. Niistä puhutaan paljon ja niiden haitat ovat yleisesti tiedossa, joten ei niistä enempää tässä.
Mutta henkisiinkin asioihin voi jäädä koukkuun aivan yhtä pahasti. Henkistä etsintää ei vain helposti mielletä ongelmalliseksi, koska se nähdään pyrkimyksenä parempaan elämään. Mitä pahaa on siinä, että ihminen etsii jumaluutta, valaistumista tai rakkaudellisempaa ja hyväksyvämpää elämäntapaa? Ei sinänsä toki mitään. Mutta aivan sama pyrkimys on muillakin riippuvaisilla, vaikkei ehkä yhtä tiedostettuna.
Henkinen etsintä voi käynnistyä, kun ihminen on ensin viettänyt vuosikausia menestystä, rahaa, statusta, sitä oikeaa parisuhdetta/autoa/taloa/matkakohdetta, tai unelmavartaloa jahdaten. Kun lopulta huomaa, että elämä ei muutukaan paremmaksi, vaikka materiaa on yllin kyllin, vaan kaiken roinan ja touhotuksen keskellä on yhä tämä sama vanha itse, yhtä onnettomana kuin ennenkin, voi edessä olla suuri kriisi. Ryhdytään etsimään elämälle syvempää merkitystä siinä toivossa, että onni löytyisikin sitä kautta. Eikä tässäkään ole mitään pahaa.
Vaihtoehtoja on henkiselle etsijälle tarjolla kuin jugurtteja supermarketissa. On traditionaalisia uskontoja, new age -suuntauksia, luonnonkansojen uskontoja. Voi ryhtyä noidaksi, saatananpalvojaksi tai meedioksi, tai etsiä itselleen gurun, jota seurata. Kaikki nämä sisältävät lupauksen paremmasta elämästä joko maan päällä tai viimeistään tuonpuoleisessa. Ja se on se, mikä koukuttaa. Kun elämä kolhii, pelottaa, satuttaa, ahdistaa, suututtaa tai on tylsää, haluamme kiihkeästi löytää Sen Jonkin, joka poistaisi meiltä nämä ei-toivotut häiriötekijät ja voisimme elää jatkuvassa onnentunteessa.
Olen henkilökohtaisesti kokenut, miltä etsiminen tuntuu. Mystiset kokemukset ovat järisyttäviä, kirjaimellisesti taivaitahipovan orgastisia. Ja niitä haluaa lisää. Totta kai. Kun sellaisen on kerran kokenut, voi syntyä harha, että voisi olla mahdollista elää pysyvästi moisessa autuuden tilassa. Ja niin ihminen lähtee tavoittelemaan sitä. Etsijä on syntynyt. Jossain vaiheessa huippukokemukset väistämättä laimenevat, tai niitä ei enää onnistu tuottamaan lainkaan, joten on etsittävä uusi suunta, uusi guru, uudet rituaalit. Tämä on täsmälleen sama dynamiikka kuin muillakin riippuvaisilla: aineesta tai toiminnasta saatava nautinto laimenee, joten täytyy siirtyä suurempiin annoksiin tai etsiä uusi, vahvempi aine. Ja sana kiertää henkisissä piireissä aivan yhtä nopeasti kuin uudet muotihuumeet löytävät tiensä kaduille: muutama vuosi sitten Äiti Amman tilaisuudessa Vantaalla oli noin 10 tunnin halausjono. Kuka jaksaa odottaa 10 tuntia halatakseen jotain vierasta tätiä? Seriously?? Vastaus: ihminen, joka kiihkeästi etsii, ja uskoo voivansa löytää.
On todennäköisesti äärimmäisen kerettiläistä sanoa näin.
Ihminen, joka lakkaamatta etsii, on etsintänsä vanki. Paradoksi on siinä, että hän etsii vapautusta, eikä huomaa, että etsijänä hän on suunnilleen yhtä vapaa kuin häntäänsä jahtaava koira. Vapaus tulee etsinnän lopettamisesta ja siitä, kun huomaa, että tässä, juuri nyt ja tässä, on kaikki. Onni on tässä ja nyt tai ei koskaan, se ei ole huomenna eikä ensi vuonna eikä sitten, kun guru löytyy.
Yhteistä kaikille addikteille on se, että he eivät haluaisi kohdata elämää sellaisena kuin se on, kokonaisena. Haluaisimme kyllä ne hyvät asiat: rauhaa, onnea, rakkautta ja turvaa, mutta emme halua epävarmuutta, pelkoa, vihaa, emmekä vaikeuksia. Emme hyväksy sitä, että elämä on aaltoliikettä, ja jokaisen huippukokemuksen erottamattomana parina tulee aallonpohja. Haluaisimme pysäyttää tuon liikkeen, emmekä ymmärrä, että kun liike pysähtyy, pysähtyy elämä.
Elä tässä ja nyt, sanotaan. Moniko todella tajuaa, mitä se tarkoittaa? Helposti kuvitellaan, että elämällä tässä ja nyt saavutetaan se pysyvä onni ja autuus, että se olisi jokin kikka kakkonen, jolla poistetaan elämästä ei-toivotut asiat. Mutta elämä tässä ja nyt tarkoittaa, että otamme vastaan kaiken, mitä tapahtuu, sellaisena kuin se tapahtuu, ilman, että kapinoimme vastaan ja vaadimme, että asioiden pitäisi olla toisin. Meillä jokaisella on kaikenlaisia uskomuksia siitä, minkälaista elämän ja ihmisten tulisi olla, ja kun ne eivät toteudu, petymme. Jos minun mielestäni ihmisten pitäisi olla huomaavaisia toisiaan kohtaan, voin toki parhaani mukaan olla itse sellainen, mutta vaatimalla sitä samaa myös toisilta altistan itseni pettymykselle ja kärsimykselle.
Miten voi elää tässä ja nyt, jos rakas läheinen kuolee? Itkemällä. Menetys tekee ihan tarpeeksi kipeää jo sellaisenaan, mutta jos lisäksi kieltäytyy hyväksymästä ilmeistä tosiasiaa ja ajattelee, että "näin ei olisi pitänyt käydä", pahentaa omaa oloaan moninkertaisesti.
Meille on annettu tämä elämä ja tämä maailma. Ihan yhtä hyvin olisi voinut käydä niin, että kumpaakaan ei olisi koskaan tapahtunut. On ihme, suuri mysteeri, että ylipäätään olemme tässä, ja sen äärelle uskaltautuminen selityksiin turvautumatta on kaikista henkisistä harjoituksista vaikein, mutta samalla helpoin. Suurin guru on tavallinen elämä.
Elämän rikkautta teidän kaikkien uuteen vuoteen!
|
Avainsanat:
elämä,
etsiminen,
henkisyys,
riippuvuus,
tässä ja nyt
|
Maanantai 3.9.2012 klo 10.33
Tässä tulevat nyt Gabor Matén kirjan "When the Body Says No" loput neljä paranemisen avainta.
4. Autonomy (Itsemääräämiskyky)
Sairaudella ei pelkästään ole historiaa, vaan se myös kertoo historiaa meidän omasta elämästämme. Sairaudessa kulminoituu elämänmittainen taistelu Itsen (Self) puolesta. "Itse", isolla kirjoitettuna, tarkoittaa tässä ihmisen aidointa, autenttisinta olemusta, joka pyrkii joka hetki toteutumaan ja tulemaan näkyviin. Se tarkoittaa ihmisen tietoisuutta itsestään, muista ihmisistä ja ympäristöstä erillisenä.
Pelkästään yksinkertaisesta, biologisesta näkökulmasta katsoen voi näyttää siltä, että fysiologisen organismin selviytyminen olisi luonnon tärkein pyrkimys. Vielä sitäkin tärkeämpää näyttäisi kuitenkin olevan autonomisen, itse itseään säätelevän psyyken säilyminen. Mieli ja sielu sietävät vakaviakin fyysisiä koettelemuksia, mutta lukuisat esimerkit osoittavat, että fyysinen ruumis alkaa vähitellen antaa periksi, jos psyykkinen eheys ja vapaus ovat uhattuina.
Tästä minulla on mainio omakohtainen kokemus. Olin kärsinyt vuosia lapaluitteni välissä olevasta solmusta, joka tuntui välillä suorastaan kylmenevän ja aiheutti päänsärkyjä ja käsien puutumista. Päätäni ja käsiäni oli kyllä (turhaan) tutkittu, mutta kukaan ei ollut hoksannut katsoa, mitä tukirangalleni kuului. Jumpat ja muut auttoivat hetkellisesti, mutta vaiva paheni. Menin sitten Antti Heikkilän vastaanotolle, ja hän totesi noin puolitoista minuuttia minua kuunneltuaan, että vaiva on psykosomaattinen ja kiusaa yleensä vastuullisia, tunnollisia ja itseltään liikaa vaativia ihmisiä. Fyysisellä tasolla vaiva tarkoitti sitä, että selän syvät lihakset menevät jumiin, koska jatkuva psyykkinen epätasapaino aiheuttaa kehossa jännitystilan. Hän alkoi puhua juuri tästä autenttisen Itsen toteutumisesta ja kehotti minua kysymään voimaeläimeltäni, Jumalalta tai enkeleiltä, mikä se on, jota vastustan, ja joka ongelman aiheuttaa. Enpä ollut koskaan kuullut moisia kysymyksiä lääkärin vastaanotolla! Antti avasi lihasteni solmut manuaalisesti ja sanoi, että yleensä vaiva poistuu, kun ihminen oivaltaa, mistä siinä on kyse. Samana iltana nukkumaan mennessäni pyysin asiaan opastusta ja näinkin unen, jonka tulkinta johdatti minut sellaisen asian äärelle, jonka olin uppiniskaisesti (!!) mielessäni kieltänyt vuosikausia. Samalla hetkellä, kun asian itselleni myönsin, tunsin että selässäni ollut solmu napsahti auki. Ja auki se on siitä lähtien pysynytkin. Antti, kiitokset, olet melkoinen poppamies.
Sairaus on loppujen lopuksi rajakysymys. Rajoilla tarkoitetaan sitä omaa, näkymätöntä reviiriämme, joka erottaa meidät ympäristöstämme ja toisista ihmisistä. Ne perustuvat siihen tietoiseen, sisäiseen tuntemukseen, joka määrittelee, kuka minä olen. Monet meistä ovat oppineet, että meidät määritellään ulkopuolelta. Matka oman itsen määrittelemiseen alkaa siitä, kun kysyy itseltään: "Mitä minä haluan enemmän, tai vähemmän, omassa elämässäni ja ihmissuhteissani? Mistä pidän, mistä en pidä? Paljonko jaksan, ehdin tai haluan tehdä?" Nämä kysymykset voivat olla hyvin pelottavia, koska ne saattavat johtaa oman elämän muuttumiseen, ja siksi moni ei uskalla koskaan pysähtyä niitä kysymään.
Tutkimusten mukaan ihmiset, jotka ovat kokeneet vakavaa omia rajojaan rikkovaa kohtelua iässä, jossa heille ei vielä ollut kehittynyt autonomista Itseä, ovat suurimmassa vaarassa sairastua. Lapsuusajan stressitekijöitä ovat mm. emotionaalinen tai seksuaalinen hyväksikäyttö, väkivalta, vanhempien päihteiden käyttö tai mielenterveyden ongelmat, ja niillä on selvä korrelaatio aikuisiän riskikäyttäytymisen, terveysongelmien ja ennenaikaisten kuolemien kanssa. Useimpien lasten rajoja ei ole näin rajusti rikottu, mutta aivan yhtä haitallista on se, että lapsen rajat eivät alun perinkään pääse rakentumaan. Monet vanhemmat eivät osaa tukea lapsensa terveiden rajojen kehittymistä siksi, että he itsekään eivät ole siinä tukea saaneet. Sitä ei voi antaa, mitä itsellä ei ole.
Ilman selkeitä rajoja itsensä ja vanhempiensa välillä lapsi pysyy sulautuneena vanhempaansa. Hänellä ei silloin ole mahdollisuutta ilmaista omaa tahtoaan eikä sanoa "ei" (eikä siksi myöskään "kyllä"!) Hän kokee olevansa vastuussa vanhempiensa tunteista ja tarpeista. Kun tällainen lapsi kasvaa aikuiseksi, hän hakeutuu ihmissuhteisiin, joissa hän voi edelleen pysyä yhteensulautuneena, riippuvaisena toisesta ihmisestä. Koska sairauteen johtava immuniteetin hämmennystila heijastaa ihmisen vaikeutta erottaa toisistaan Itse ja ei-Itse (kaikki se, joka on minun rajojeni ulkopuolella), on yksi paranemisen edellytyksistä juuri omien rajojen rakentaminen tai tunnistamaan opettelu.
5. Attachment (Kiintymys, liittyminen)
Kiintymys on se yhteys, jolla liitymme maailmaan. Varhaisissa kiintymyssuhteissamme joko opimme tai kadotamme kykymme pysyä avoimina, terveinä ja itse itseämme hoivaavina. Juuri noissa kiintymyssuhteissa opimme ilmaisemaan vihaa tai tukahduttamaan sen. Itsemääräämiskykymme joko kehittyy tai tuhoutuu. Yhteys toisiin on myös paranemisen edellytys. Monet tutkimukset osoittavat, että ihmiset, joilla on vähän tai ei lainkaan sosiaalisia kontakteja, ovat suurimmassa vaarassa sairastua.
Pettymykset ihmissuhteissa aiheuttavat surua, vihaa ja suurta kipua. Näitä tunteita välttääkseen ihminen saattaa kääntää selkänsä toisille ihmisille ja katkeroitua. Joskus on helpompi jäädä kiinni katkeruuteen sen sijaan, että antaisi itselleen luvan tuntea kaiken sen kivun, joka pettymyksistä on seurannut, sekä uskaltaisi myöntää oman kaipauksensa toisen ihmisen luo. Kaiken vihamme alla on turhautumisemme siitä, että emme ole kokeneet kaipaamamme syvällistä, intiimiä kontaktia toiseen ihmiseen. Paraneminen edellyttää ja tarkoittaa sitä, että uskallamme kohdata jälleen sen haavoittuvuutemme, joka alunperin sai meidät emotionaalisesti sulkeutumaan. On tärkeää huomata, että emme ole enää avuttomia, riippuvaisia lapsia, eikä meillä ole enää syytä pelätä haavoittuvuuttamme. Saatamme tulla satutetuksi ja pettyä, mutta kykenemme selviytymään siitä. Voimme vihdoin antaa itsellemme luvan kunnioittaa meissä olevaa ihmisen universaalia kaipuuta yhteyteen, ja haastaa sen syvälle juurtuneen uskomuksen, joka tiedostamattamme sairastuttaa niin monia: että emme ole rakastettavia, rakkauteen kykeneviä.
6. Assertion (Vakuuttaminen)
Vakuuttaminen tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että julistamme itsellemme ja maailmalle: "Minä olen" ja "Minä olen, kuka olen".
Kirjassa tulee toistuvasti esille, kuinka ihmiset pelkäävät sitä, että jos he eivät ole koko ajan toimeliaita, he kokevat kauhistuttavaa tyhjyyttä. Heille reaalimaailma tarkoittaa kaaosta, oleminen tekemistä, merkityksellisyys aikaansaannoksia. He luulevat, että itsemääräämiskyky ja vapaus tarkoittavat oikeutta tehdä, toimia ja reagoida miten huvittaa.
Vakuuttavuus on syvempi oman itsen julistuksen muoto kuin pelkkä toiminnanvapaus. Se on sitä, että olemme olemassa riippumatta siitä, miten meitä on kohdeltu, mikä on historiamme, persoonallisuutemme, kykymme tai muiden käsitys meistä. Vakuuttavuus tarkoittaa, että meidän ei enää tarvitse tekemisillämme perustella oikeuttamme olla olemassa.
7. Affirmation (Vahvistaminen)
Vahvistamme itseämme tekemällä positiivisia, arvokkaita asioita. On kaksi perusarvoa, joiden kunnioittamisella on suuri parantava ja eheyttävä vaikutus. Ensimmäinen arvo on luovuus. Jumalat loivat ihmisen omaksi kuvakseen, joten meilläkin on sisäsyntyinen tarve luoda. Luovuus voi ilmetä useiden kanavien kautta: kirjoittamalla, taiteen tai musiikin kautta, työn, kokkaamisen, puutarhanhoidon tai sosiaalisen kanssakäymisen kautta. Tärkeintä on kunnioittaa tätä tarvetta ja etsiä sille kanava. Sen kunnioittaminen parantaa; sen tukahduttaminen näivettää niin ruumista kuin sieluakin. Ja on tärkeää muistaa, että luovuus on prosessi, ei lopputulos!
Toinen arvo on maailmankaikkeus, ja meidän yhteytemme kaikkeen, mikä on. Harha, että olemme irrallamme, yksin ja ilman kontaktia, vahingoittaa meitä pahasti. Huolimatta siitä, miten paljon elämä on meille tätä synkkää kuvaa näyttänyt, on se silti pelkkä harha.
Fyysisessä mielessä on helppo nähdä, että käsityksemme itsestämme maailmankaikkeudesta erillisinä olentoina on harha: meidät on tehty samoista aineksista kuin kaikki muutkin, ihmiset, eläimet, puut, kivet, meret, jopa tähdet. Tietoisuutemme itsestämme aiheuttaa sen, että tunnemme olevamme erillisiä, mutta todellisuudessa emme koskaan ole erossa muista. Tätä tietoisuutta voi myös nimittää egoksi.
Sairauden myötä moni alkaa vaistomaisesti etsiä omaa hengellisyyttään. Sen voi löytää traditionaalisista uskonnoista, meditaatiosta tai luontoyhteyden kautta. Polku on jokaiselle oma. Kaikille etsintä ei suinkaan ole helppoa. "Etsivä löytää", sanotaan. Etsiminen sinänsä on jo löytämistä, sillä voimme etsiä ainoastaan sitä, jonka jollain tasolla tiedämme olevan olemassa.
Monet työstävät asioitaan psykologisessa mielessä, mutta eivät koskaan avaudu omille hengellisille tarpeilleen. Toiset etsivät parannusta ainoastaan hengellisillä tavoilla ja etsivät Jumalaa tai universaalia Itseä, eivätkä huomaa, miten tärkeää on tuntea myös oma, persoonallinen ja inhimillinen Itsensä ja kehittää sitä. Terveyteen vaaditaan, että huolehtii itsestään fyysisellä, psyykkisellä ja hengellisellä tasolla. Minkä tahansa tason laiminlyönti altistaa epätasapainolle ja sairaudelle.
|
Avainsanat:
Gabor Maté,
henkisyys,
ihmissuhteet,
luovuus,
paraneminen,
sairaudet,
tietoisuus
|
Sunnuntai 26.8.2012 klo 22.52
Olen työskennellyt psykoterapeuttina 7 vuotta. Viitekehys, johon olen kouluttautunut, on hahmo- eli gestalt-terapia. Se on terapiamuoto, jonka taustalla olevat suuntaukset ovat gestalt-psykologia, psykoanalyysi, eksistentialismi, Zen ja Tao, reichiläinen luonneanalyysi sekä psykodraama. Usein hahmoterapiaan yhdistetään myös jungilaisia vaikutteita.
Hahmoterapia on eksistentiaalista terapiaa, joka tarkoittaa sitä, että siinä tarkastellaan ihmistä sellaisena kuin hän on, ei sellaisena, kuin hän on joskus ollut tai sellaisena, kuin hänen pitäisi olla. Ihminen on sellainen, kuin on. Hahmoterapian lähestymistapa on fenomenologinen, eli se tarkastelee ihmistä ja hänen elämässään tapahtuvia asioita ilmiöinä, jotka ovat merkityksellisiä ja lähtökohtaisesti aina ihmiselle itselleen totta. Työskentelyote on kokeileva ja kokemuksellinen: otetaan jokin asia tarkasteluun, katsotaan, mitä tapahtuu, ja mitä tunteita tai kokemuksia se tässä hetkessä nostattaa.
Tunteiden kokemisella on hahmoterapiassa keskeinen merkitys. Ajatuksemme laukkaavat edestakaisin, kiertävät kehää, ovat vanhentuneita tai joltain toiselta omaksuttuja, mutta tunteemme ovat aina meidän omiamme, ja siksi kertovat paljon enemmän omasta totuudestamme kuin pelkät ajatukset. Jos jokin ajatus herättää meissä ahdistusta, pelkoa, vihaa tai surua, tai iloa, toivoa tai rauhaa, ollaan jo syvempien, henkilökohtaisten totuuksien äärellä.
Ulottuvuus, joka psykoterapiassa perinteisesti sivuutetaan, on henkisyys tai spirituaalisuus. Hahmoterapian fenomenologinen näkökulma antaa mielestäni mahdollisuuden ottaa myös nämä asiat työskentelyyn mukaan: ihmisen henkiset kokemukset ovat hänelle tosia, joten niitä ei pidä kieltää eikä rationalisoida pois. Abraham Maslow'n tunnetussa tarvehierarkiassa on aivan ylimpänä tarve kokea olevansa osa suurempaa kokonaisuutta, tarve transsendentaalisille kokemuksille. Niillä tarkoitetaan yleensä ihmisen havaintokokemuksen ulkopuolelle jääviä ilmiöitä, joista ei voida saada järkitietoa. Tällainen ilmiö on transsendentti eli transsendentaali: käsityskyvyn ylittävä mysteeri, josta voimme tietää vain, millainen on oma kokemuksemme siitä, emme, millainen tuo asia todellisuudessa on. Transsendenssi on myös aistien tehostumista, jota kutsutaan yliaistillisuudeksi. Tällaisilla kokemuksilla voi olla hyvin suuri parantava vaikutus, ja toisaalta niiden kieltäminen voi tehdä elämästä tyhjää ja merkityksetöntä. Joidenkin teorioiden mukaan erilaiset riippuvuudet olisivatkin osittain juuri kaipausta transsendentaalisen, spirituaalisen yhteyden kokemiseen. Itse olen samaa mieltä.
Shamaanit olivat perinteisesti yhteisönsä parantajia ja kykenivät liikkumaan henkimaailman ja fyysisen maailman välillä. Psykoterapeuttia voidaan pitää modernina shamaanina: hän käyttää intuitiotaan ja tunneälyään, jotka saattavat antaa hänelle aavistuksia sellaisistakin asioista, joiden olemassaolosta asiakas itse ei joko ole tietoinen tai ei halua niistä puhua. Minua on kiehtonut kovasti ajatus siitä, mitä shamaanien mielestä ihmiselle tapahtuu, kun hän kokee trauman: osa hänen sielustaan poistuu paikalta ja menee turvaan suojautuakseen hirvittävältä tapahtumalta. Psykologiassa tämä ilmiö tunnetaan dissosiaationa. Shamaanit uskovat, että sielun osa on palautettava ihmiselle, jotta hän voisi parantua. Se tuntuu hyvin loogiselta: jos terapiassa osa ihmisen sielusta on yhä turvapaikassaan, eikä siis läsnä, ei sen kanssa voi myöskään kommunikoida eikä traumasta voi parantua!
Esimerkkinä edelläolevasta voisi olla vaikka tilanne, jossa ihminen on lapsuudessaan joutunut väkivallan kohteeksi. Välttyäkseen kohtaamasta hirvittävän kokemuksen aiheuttamia tunteita hän kieltää ne ja saattaa jopa unohtaa tapahtuneen kokonaan. Unohtaminen ei kuitenkaan tarkoita, ettei tapahtuneella olisi vaikutusta hänen elämäänsä, päinvastoin: sen seurauksena voi ilmetä pelkoja, riippuvuuksia, aggressiivisuutta, masennusta tai parisuhdeongelmia. Shamaani tekisi tällaisen potilaan puolesta matkan henkimaailmaan ja pyytäisi opastusta, psykoterapeutti voi käyttää mielikuva- tai kehotyöskentelyä trauman purkamiseksi. Vaikka asiakas muistaisikin tapahtuneen, ei sen pelkkä sanallinen käsittely riitä, vaan myös siihen liittyneet tunteet on käytävä uudelleen läpi, nyt tosin turvallisissa olosuhteissa ja oman, aikuisen tietoisuuden ollessa koko ajan läsnä.
Energiatyöskentely, jota voi olla esimerkiksi reiki, voi kokemukseni mukaan auttaa huomattavasti traumaattisten kokemusten ja tunnelukkojen purkamisessa. Psykologinen ja kehollinen työskentely ei riitä, jos ongelma on edelleen olemassa ihmisen energiakehon tasolla tai chakroissa. Esimerkiksi seksuaalisen rajojen ylittämisen kohteeksi joutuneella voi olla toinen chakra (sakraalichakra) epätasapainossa, mikä saattaa ylläpitää haitallisia käyttäytymismalleja ja aiheuttaa sen, että ihminen ei pääse työstämään vihantunteitaan loppuun. Pehmeä ja lempeä reikienergia menee aina sinne, missä sitä tarvitaan, eikä se voi koskaan vahingoittaa, ainoastaan parantaa. Jopa Vatikaani on antanut reikille siunauksensa. Ja käsillähän on parannettu kautta ihmiskunnan historian!
Länsimainen ihmiskäsitys on mielestäni liian kapea ja lääketiede liian oirekeskeinen, jotta sairauksien syntymistä ja niistä paranemista voitaisiin todella ymmärtää. Jos näemme ihmisen vain pelkistettynä, fyysisenä olentona, menetämme suuren osan siitä viisaudesta, joka voisi oikeasti auttaa paranemisessa. Erilaiset vaihtoehtohoidot nähdään herkästi puoskarointina, uskomushoitoina ja huuhaana, ja luullaan, että moderni lääketiede voisi täysin korvata ihmisessä itsessään olevan syvemmän viisauden. Mutta lääketieteeseenkin sisältyy melkoinen määrä uskomuksia: lääkärin valkoinen takki ja hänen tekemänsä toimenpiteet ja antamansa lääkkeet tehoavat myös siksi, että potilas uskoo niihin. Tämä placebo-vaikutus alkaa olla jo hyvin tunnettu ja tunnustettu.
Kokonaisvaltaisuuden merkitys hyvinvoinnissa ja hoidossa aletaan nähdä jo maailmalla. Esimerkiksi Englannissa on sairaaloiden syöpäosastolle palkattu reikihoitajia, ja shamanismi on hyväksytty osaksi virallista terveydenhuoltojärjestelmää. Välillä mietin, miksei meillä Suomessa. Ylimielisyyttä ja pelkoako? Vai tiede- ja teknologiauskovaisuutta? Luotan kuitenkin siihen, että ihmisten omat, myönteiset kokemukset vähitellen tekevät vaihtoehtohoidoista hyväksyttävämpiä ja ne aletaan nähdä meilläkin luonnollisena osana hyvinvointia.
|
Avainsanat:
energia,
hahmoterapia,
henkisyys,
psykoterapia,
reiki,
shamaani,
transsendenssi
|
|