Malttia ja mielenrauhaa koronaviruksen edetessä

Lauantai 14.3.2020 klo 13.23 - Pauliina

Kun maailmassa myrskyää, on tärkeää säilyttää mielenrauha. Pysytään terveinä, rakkaat ihmiset! <3

* * *

MIELENRAUHAN KULMAKIVET

1. Tietoisuus

Pysy hereillä, älä reagoi selkäytimellä. Havainnoi rauhallisesti, mitä itsessäsi ja ympäristössäsi tapahtuu. Seuraa omaa vointiasi, uutisia ja yleisiä tiedotteita, mutta muista, että tieto myös lisää tuskaa; jatkuva omakohtainen kriisipäivystäminen voi aiheuttaa ahdistusta ja paniikkia.

Säilytä kokonaiskuva ja tasapaino. Muista, että elämässä on muutakin. Näe ne asiat, jotka ovat edelleen hyvin ja kauniita. Ympäröi itsesi turvallisuudentunnetta ja iloa lisäävillä asioilla. Rentoudu. Tästä selvitään.

Korkeamman tietoisuuden säilyttäminen antaa perspektiiviä. Yritä muistaa ja hyväksyä, että kipu ja sairaus kuuluvat elämään, mutta kärsimystä ei kannata lisätä lietsomalla omaa tuskaansa. Pidä huolta mielestäsi: kuuntele rauhoittavaa musiikkia, kävele luonnossa, lue viisaita tekstejä, meditoi, rukoile. Jos elämässäsi on henkinen/hengellinen ulottuvuus, hae siitä ymmärrystä ja lohdutusta.

2. Kontakti

Säilytä kontakti itseesi ja toisiin, vaikka fyysistä läheisyyttä onkin nyt syytä välttää. Jos olet itse terve ja hyväkuntoinen, kysy, miten perheenjäsenesi, ystäväsi ja naapurisi voivat, ja voitko olla avuksi. Ota yhteyttä niihin, jotka ovat yksin. Huomaa, jos sinä tai läheisesi sairastuvat tai ahdistuvat, ja toimi. Pidä kuitenkin huolta omasta jaksamisestasi ja rajoistasi. Me olemme tässä kaikki yhdessä, ja yhdessä myös selviydymme.

3. Tässä ja nyt

Pysy tässä hetkessä, keskity siihen, mitä omassa lähiympäristössäsi konkreettisesti tapahtuu juuri nyt.  Pidä jalat maassa. Näe, kuule, maista, haista ja tunnustele. Somemaailman kohinaa ei kannata uskoa, ja omia ajatuksiaankin kannattaa pitää lempeästi kurissa. Älä anna peloille ja uhkakuville valtaa. Huomaa, miten läsnäolon hetkessä on kaikki aina hyvin. Se on myös se ainoa hetki, jolloin voimme toimia.

4. Vastuu

Seuraa viranomaisten ohjeita ja toimi niiden mukaan ja hengessä. Mieti, miten itse voit vaikuttaa asioihin ja miten voit järkevästi kantaa vastuun itsestäsi ja toisista. Nyt kannattaa ottaa mieluummin varman päälle.

Tee suunnitelmat ja toimi niiden mukaan. Pysy kohtuudessa, jotta kaikille riittää. Muista erityisesti heidät, jotka ovat heikommassa asemassa terveytensä, ikänsä ja elämäntilanteensa vuoksi. Vältä negatiivisten huhujen levittämistä eteenpäin niin somessa kuin muissakin keskusteluissa. Negatiivisuus ja pelko lietsovat uhriajattelua, joka tekee meistä voimattomia. Positiivisiin toimiin ryhtyminen antaa voimaa ja toivoa.  

Rajoitukset, peruutukset, menetykset ja uhkakuvat voivat aiheuttaa kaikenlaisia tunteita: ahdistusta, pelkoa, pettymystä, suuttumusta, surua. Tiedosta tunteesi ja hyväksy ne myötätuntoisesti, ne ovat luonnollisia reaktioita. Vaikeista tunteista voi myös keskustella läheisten kanssa. Jaettu tuska on helpompi kestää. Tue heitä, joilla on vaikeampaa. Jos omat voimasi loppuvat, niin muista, että mielenterveyspalvelut, auttavat puhelimet ja seurakunnat ovat meitä varten, eikä kirkon ovella kysellä jäsenkorttia.

* * *

LOPUKSI  toivon meille kaikille tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita emme voi muuttaa; rohkeutta vaikuttaa niihin asioihin, jotka ovat meidän hallinnassamme; ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan. <3 

Paranemisen avaimet, osa 2

Maanantai 3.9.2012 klo 10.33

Tässä tulevat nyt Gabor Matén kirjan "When the Body Says No" loput neljä paranemisen avainta.

4. Autonomy (Itsemääräämiskyky)

Sairaudella ei pelkästään ole historiaa, vaan se myös kertoo historiaa meidän omasta elämästämme. Sairaudessa kulminoituu elämänmittainen taistelu Itsen (Self) puolesta. "Itse", isolla kirjoitettuna, tarkoittaa tässä ihmisen aidointa, autenttisinta olemusta, joka pyrkii joka hetki toteutumaan ja tulemaan näkyviin. Se tarkoittaa ihmisen tietoisuutta itsestään, muista ihmisistä ja ympäristöstä erillisenä.

Pelkästään yksinkertaisesta, biologisesta näkökulmasta katsoen voi näyttää siltä, että fysiologisen organismin selviytyminen olisi luonnon tärkein pyrkimys. Vielä sitäkin tärkeämpää näyttäisi kuitenkin olevan autonomisen, itse itseään säätelevän psyyken säilyminen. Mieli ja sielu sietävät vakaviakin fyysisiä koettelemuksia, mutta lukuisat esimerkit osoittavat, että fyysinen ruumis alkaa vähitellen antaa periksi, jos psyykkinen eheys ja vapaus ovat uhattuina.

Tästä minulla on mainio omakohtainen kokemus. Olin kärsinyt vuosia lapaluitteni välissä olevasta solmusta, joka tuntui välillä suorastaan kylmenevän ja aiheutti päänsärkyjä ja käsien puutumista. Päätäni ja käsiäni oli kyllä (turhaan) tutkittu, mutta kukaan ei ollut hoksannut katsoa, mitä tukirangalleni kuului. Jumpat ja muut auttoivat hetkellisesti, mutta vaiva paheni. Menin sitten Antti Heikkilän vastaanotolle, ja hän totesi noin puolitoista minuuttia minua kuunneltuaan, että vaiva on psykosomaattinen ja kiusaa yleensä vastuullisia, tunnollisia ja itseltään liikaa vaativia ihmisiä. Fyysisellä tasolla vaiva tarkoitti sitä, että selän syvät lihakset menevät jumiin, koska jatkuva psyykkinen epätasapaino aiheuttaa kehossa jännitystilan. Hän alkoi puhua juuri tästä autenttisen Itsen toteutumisesta ja kehotti minua kysymään voimaeläimeltäni, Jumalalta tai enkeleiltä, mikä se on, jota vastustan, ja joka ongelman aiheuttaa. Enpä ollut koskaan kuullut moisia kysymyksiä lääkärin vastaanotolla! Antti avasi lihasteni solmut manuaalisesti ja sanoi, että yleensä vaiva poistuu, kun ihminen oivaltaa, mistä siinä on kyse. Samana iltana nukkumaan mennessäni pyysin asiaan opastusta ja näinkin unen, jonka tulkinta johdatti minut sellaisen asian äärelle, jonka olin uppiniskaisesti (!!) mielessäni kieltänyt vuosikausia. Samalla hetkellä, kun asian itselleni myönsin, tunsin että selässäni ollut solmu napsahti auki. Ja auki se on siitä lähtien pysynytkin. Antti, kiitokset, olet melkoinen poppamies.

Sairaus on loppujen lopuksi rajakysymys. Rajoilla tarkoitetaan sitä omaa, näkymätöntä reviiriämme, joka erottaa meidät ympäristöstämme ja toisista ihmisistä. Ne perustuvat siihen tietoiseen, sisäiseen tuntemukseen, joka määrittelee, kuka minä olen. Monet meistä ovat oppineet, että meidät määritellään ulkopuolelta. Matka oman itsen määrittelemiseen alkaa siitä, kun kysyy itseltään: "Mitä minä haluan enemmän, tai vähemmän, omassa elämässäni ja ihmissuhteissani? Mistä pidän, mistä en pidä? Paljonko jaksan, ehdin tai haluan tehdä?" Nämä kysymykset voivat olla hyvin pelottavia, koska ne saattavat johtaa oman elämän muuttumiseen, ja siksi moni ei uskalla koskaan pysähtyä niitä kysymään.

Tutkimusten mukaan ihmiset, jotka ovat kokeneet vakavaa omia rajojaan rikkovaa kohtelua iässä, jossa heille ei vielä ollut kehittynyt autonomista Itseä, ovat suurimmassa vaarassa sairastua. Lapsuusajan stressitekijöitä ovat mm. emotionaalinen tai seksuaalinen hyväksikäyttö, väkivalta, vanhempien päihteiden käyttö tai mielenterveyden ongelmat, ja niillä on selvä korrelaatio aikuisiän riskikäyttäytymisen, terveysongelmien ja ennenaikaisten kuolemien kanssa. Useimpien lasten rajoja ei ole näin rajusti rikottu, mutta aivan yhtä haitallista on se, että lapsen rajat eivät alun perinkään pääse rakentumaan. Monet vanhemmat eivät osaa tukea lapsensa terveiden rajojen kehittymistä siksi, että he itsekään eivät ole siinä tukea saaneet. Sitä ei voi antaa, mitä itsellä ei ole.

Ilman selkeitä rajoja itsensä ja vanhempiensa välillä lapsi pysyy sulautuneena vanhempaansa. Hänellä ei silloin ole mahdollisuutta ilmaista omaa tahtoaan eikä sanoa "ei" (eikä siksi myöskään "kyllä"!) Hän kokee olevansa vastuussa vanhempiensa tunteista ja tarpeista. Kun tällainen lapsi kasvaa aikuiseksi, hän hakeutuu ihmissuhteisiin, joissa hän voi edelleen pysyä yhteensulautuneena, riippuvaisena toisesta ihmisestä. Koska sairauteen johtava immuniteetin hämmennystila heijastaa ihmisen vaikeutta erottaa toisistaan Itse ja ei-Itse (kaikki se, joka on minun rajojeni ulkopuolella), on yksi paranemisen edellytyksistä juuri omien rajojen rakentaminen tai tunnistamaan opettelu.

5. Attachment (Kiintymys, liittyminen)

Kiintymys on se yhteys, jolla liitymme maailmaan. Varhaisissa kiintymyssuhteissamme joko opimme tai kadotamme kykymme pysyä avoimina, terveinä ja itse itseämme hoivaavina. Juuri noissa kiintymyssuhteissa opimme ilmaisemaan vihaa tai tukahduttamaan sen. Itsemääräämiskykymme joko kehittyy tai tuhoutuu. Yhteys toisiin on myös paranemisen edellytys. Monet tutkimukset osoittavat, että ihmiset, joilla on vähän tai ei lainkaan sosiaalisia kontakteja, ovat suurimmassa vaarassa sairastua.

Pettymykset ihmissuhteissa aiheuttavat surua, vihaa ja suurta kipua. Näitä tunteita välttääkseen ihminen saattaa kääntää selkänsä toisille ihmisille ja katkeroitua. Joskus on helpompi jäädä kiinni katkeruuteen sen sijaan, että antaisi itselleen luvan tuntea kaiken sen kivun, joka pettymyksistä on seurannut, sekä uskaltaisi myöntää oman kaipauksensa toisen ihmisen luo. Kaiken vihamme alla on turhautumisemme siitä, että emme ole kokeneet kaipaamamme syvällistä, intiimiä kontaktia toiseen ihmiseen. Paraneminen edellyttää ja tarkoittaa sitä, että uskallamme kohdata jälleen sen haavoittuvuutemme, joka alunperin sai meidät emotionaalisesti sulkeutumaan. On tärkeää huomata, että emme ole enää avuttomia, riippuvaisia lapsia, eikä meillä ole enää syytä pelätä haavoittuvuuttamme. Saatamme tulla satutetuksi ja pettyä, mutta kykenemme selviytymään siitä. Voimme vihdoin antaa itsellemme luvan kunnioittaa meissä olevaa ihmisen universaalia kaipuuta yhteyteen, ja haastaa sen syvälle juurtuneen uskomuksen, joka tiedostamattamme sairastuttaa niin monia: että emme ole rakastettavia, rakkauteen kykeneviä.

6. Assertion (Vakuuttaminen)

Vakuuttaminen tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että julistamme itsellemme ja maailmalle: "Minä olen" ja "Minä olen, kuka olen".

Kirjassa tulee toistuvasti esille, kuinka ihmiset pelkäävät sitä, että jos he eivät ole koko ajan toimeliaita, he kokevat kauhistuttavaa tyhjyyttä. Heille reaalimaailma tarkoittaa kaaosta, oleminen tekemistä, merkityksellisyys aikaansaannoksia. He luulevat, että itsemääräämiskyky ja vapaus tarkoittavat oikeutta tehdä, toimia ja reagoida miten huvittaa.

Vakuuttavuus on syvempi oman itsen julistuksen muoto kuin pelkkä toiminnanvapaus. Se on sitä, että olemme olemassa riippumatta siitä, miten meitä on kohdeltu, mikä on historiamme, persoonallisuutemme, kykymme tai muiden käsitys meistä. Vakuuttavuus tarkoittaa, että meidän ei enää tarvitse tekemisillämme perustella oikeuttamme olla olemassa.

7. Affirmation (Vahvistaminen)

Vahvistamme itseämme tekemällä positiivisia, arvokkaita asioita. On kaksi perusarvoa, joiden kunnioittamisella on suuri parantava ja eheyttävä vaikutus.
Ensimmäinen arvo on luovuus. Jumalat loivat ihmisen omaksi kuvakseen, joten meilläkin on sisäsyntyinen tarve luoda. Luovuus voi ilmetä useiden kanavien kautta: kirjoittamalla, taiteen tai musiikin kautta, työn, kokkaamisen, puutarhanhoidon tai sosiaalisen kanssakäymisen kautta. Tärkeintä on kunnioittaa tätä tarvetta ja etsiä sille kanava. Sen kunnioittaminen parantaa; sen tukahduttaminen näivettää niin ruumista kuin sieluakin. Ja on tärkeää muistaa, että luovuus on prosessi, ei lopputulos!

Toinen arvo on maailmankaikkeus, ja meidän yhteytemme kaikkeen, mikä on. Harha, että olemme irrallamme, yksin ja ilman kontaktia, vahingoittaa meitä pahasti. Huolimatta siitä, miten paljon elämä on meille tätä synkkää kuvaa näyttänyt, on se silti pelkkä harha.

Fyysisessä mielessä on helppo nähdä, että käsityksemme itsestämme maailmankaikkeudesta erillisinä olentoina on harha: meidät on tehty samoista aineksista kuin kaikki muutkin, ihmiset, eläimet, puut, kivet, meret, jopa tähdet. Tietoisuutemme itsestämme aiheuttaa sen, että tunnemme olevamme erillisiä, mutta todellisuudessa emme koskaan ole erossa muista. Tätä tietoisuutta voi myös nimittää egoksi.

Sairauden myötä moni alkaa vaistomaisesti etsiä omaa hengellisyyttään. Sen voi löytää traditionaalisista uskonnoista, meditaatiosta tai luontoyhteyden kautta. Polku on jokaiselle oma. Kaikille etsintä ei suinkaan ole helppoa. "Etsivä löytää", sanotaan. Etsiminen sinänsä on jo löytämistä, sillä voimme etsiä ainoastaan sitä, jonka jollain tasolla tiedämme olevan olemassa.

Monet työstävät asioitaan psykologisessa mielessä, mutta eivät koskaan avaudu omille hengellisille tarpeilleen. Toiset etsivät parannusta ainoastaan hengellisillä tavoilla ja etsivät Jumalaa tai universaalia Itseä, eivätkä huomaa, miten tärkeää on tuntea myös oma, persoonallinen ja inhimillinen Itsensä ja kehittää sitä. Terveyteen vaaditaan, että huolehtii itsestään fyysisellä, psyykkisellä ja hengellisellä tasolla. Minkä tahansa tason laiminlyönti altistaa epätasapainolle ja sairaudelle.

Paranemisen avaimet, osa 1

Keskiviikko 22.8.2012 klo 9.45

Pääsin loppuun Gabor Matén kirjassa "When the Body Says No" ja kylläpä oli rautaista tekstiä viimeiselle sivulle saakka! Harvoin törmää ammattikirjaan, joka on yhtä inspiroiva ja mielenkiinnon vangitseva.

Esiteltyään lukuisia potilaitaan, heidän sairauskertomuksiaan, ja omia havaintojaan tukevia lääketieteellisiä tutkimustuloksia Maté kuvaa keinot, joilla itse kukin voi pienentää omaa riskiään sairastua. Ja tässä kirjan viimeisessä luvussa alkaa pilkottaa toivo. Siitä huolimatta, että omat perintötekijät, kasvuympäristö ja opitut käyttäytymismallit näyttäisivät vievän suorinta tietä syöpään tai johonkin autoimmuunisairauteen, on vielä paljon, mitä voi tehdä terveytensä eteen. Luvun nimi on The 7 A's of Healing.

1. Acceptance (Hyväksyminen)

Hyväksyminen tarkoittaa yksinkertaisesti halua tunnistaa ja hyväksyä asioiden todellinen tila. Se tarkoittaa rohkeutta kohdata myös negatiiviset asiat ja antaa niiden lisätä ymmärrystämme, sortumatta kuitenkaan pessimistisyyteen tulevaisuuden suhteen. Maté kannustaa suosimaan negatiivista ajattelua, millä hän tarkoittaa sitä, että ei kielletä ikävien, hankalien, satuttavien tai pelottavien tunteiden ja tosiasioiden olemassaoloa. Hän kritisoi vuosia muodissa ollutta positiivisen ajattelun mallia siksi, että kun kaikki asiat käännetään aina positiivisiksi, on suuri vaara, että negatiiviset asiat jäävät kokonaan huomiotta ja niiden tuoma arvokas tieto pimentoon. Esimerkkinä tästä voisi olla, että niin kauan, kuin näemme lapsuutemme ainoastaan positiivisena, vanhempamme hyvinä ja pelkästään hyvää tarkoittavina, kiellämme ne tekijät, jotka ovat voineet vaikuttaa aikuisiän ongelmien syntyyn. Mikään ongelma kun ei synny tyhjiössä, vaan on aina reaktio johonkin. Jos aikuisella naisella on parisuhde-, riippuvuus- ja itsetunto-ongelmia, hän ei ole kehittänyt niitä itse vaan ne ovat syntyneet, kun hän on elintärkeinä varhaisvuosinaan joutunut sopeutumaan joihinkin ilmiöihin tai toisten ihmisten tekoihin. Hänen lapsuutensa ei mitenkään ole voinut olla pelkkää aurinkoa.

Hyväksyminen ei tarkoita sitä, että luovutetaan ja lannistutaan joskus sietämättömiltä tuntuvien olosuhteiden edessä. Se tarkoittaa, että tosiasioiden kieltäminen lopetetaan. Hyväksymisen kautta löytyy myös myötätunto omaa itseä kohtaan ja uskallus haastaa se ikivanha, syvälle haudattu uskomus, että emme ansaitsisi olla ehjiä ja kokonaisia, koska emme muka ole tarpeeksi hyviä.

2. Awareness (Tietoisuus)

Kaikkien, jotka haluavat parantua tai pysyä terveenä, on opeteltava uudelleen kadottamansa taito tunnistaa emotionaalinen totuus. Eläimet ja lapset ovat erityisen taitavia poimimaan vihjeitä siitä, mitä toinen ihminen tuntee. Se taito häviää meiltä usein puheen kehittymisen myötä siksi, että viestit, joita lapsena vastaanotamme ympäristöstämme (= toisilta ihmisiltä), ovat ristiriitaisia. Ihmiset sanovat tuntevansa yhtä, mutta lapsi aistii, että totuus on toinen. Äiti vaikka näyttää ja kuulostaa vihaiselta, mutta kieltää sen. Tämän ristiriidan lapsi ratkaisee siten, että hän päättelee jommankumman viestin olevan väärä, ja useimmiten se on äidin sana, joka jyrää, ja lapsi alkaa kieltää oman kokemuksensa. Lapsi ei voi ottaa sitä riskiä, että joutuisi jatkuvaan ristiriitatilanteeseen elämänsä tärkeiden ihmisten kanssa, joten hän antaa periksi.

Tietoisuus tarkoittaa tunteiden tunnistamisen lisäksi sitä, että opettelemme lukemaan kehomme viestejä stressistä. Mieli sivuuttaa ja kieltää stressin olemassaolon herkästi, mutta keho kertoo totuuden. Fyysisiä vaaranmerkkejä ovat mm. sydämen tykytys, uupumus, hikoilu, jatkuva pissahätä, päänsärky, selkäkipu, ripuli ja suun kuivuminen; emotionaalisia vaaranmerkkejä taas ovat jännittyneisyys, hypervalppaus, ahdistus, epätoivo ja elämänilon menettäminen; ja käyttäytymisessä epätavallinen impulsiivisuus, itkuisuus, ärtyneisyys ja taipumus ylireagointiin.

3. Anger (Suuttumus)

"En suutu koskaan. Kasvatan itselleni kasvaimen sen sijaan", sanoo eräs Woody Allenin elokuvahahmo.

Matén kirjassa kaikkia sairastuneita yhdistää se piirre, että he tukahduttavat suuttumuksensa. Suuttumuksen tukahduttaminen lisää sairastumisen riskiä merkittävästi siksi, että se lisää fyysistä stressiä kehossa. Moni on säikähtänyt lapsena jonkun toisen vihaa niin paljon, että on päättänyt olla ikinä suuttumatta itse. Siitähän voisi päätellä, että vihan ilmaiseminen raivostumalla on sekin haitallista!

Ja haitallistahan se onkin. Se on hyökkäys, joka uhkaa katkaista yhteytemme toisiin ihmisiin. Raivostuminen on haitallista ja pelottavaa niille, jotka joutuvat sen kohteeksi, ja lapsille se on suorastaan tuhoisaa. Pelkästään sanallinen raivoaminen ja huutaminen vahingoittavat lasta syvästi, fyysisestä väkivallasta puhumattakaan.

Raivoaminen on haitallista myös sille, joka raivoaa. Monissa tutkimuksissa on todettu yhteys vihamielisyyden ja korkean verenpaineen sekä sydänsairauksien välillä. Toisaalta myös vihan tukahduttaminen voi johtaa samoihin ongelmiin.

Vihantunne on puhdasta energiaa, jonka tarkoitus on mobilisoida meidät liikkeelle, toimimaan, pakenemaan tai puolustautumaan.  Kun terve suuttumus nousee, keho rentoutuu: leukanivelet rentoutuvat, suu aukeaa ja puheääni muuttuu matalammaksi. Hartiat putoavat ja koko kroppaan tulee voiman ja täydellisen läsnäolon tunne. Kaikki pelko ja ahdistus katoavat. Vihan, tai aggression, tärkein tehtävähän on suojella meitä. Kun henkisiä tai fyysisiä rajojamme loukataan, on luonnollista suuttua. Silloin olisi aika sanoa "ei", "en tahdo", "ei saa", "mene pois". Vihaenergian ollessa tukahdutettuna ei sitä edes tunne, eikä sen antama suojaava voima ole käytettävissä. Silloin itsensä puolustaminen ei onnistu.

Raivon noustessa keho jännittyy, kurkkua kuristaa, leukaperät kiristyvät, hengitys tihenee, ääni nousee ja ihminen tuntee ahdistusta ja pelkoa - siis aivan muuta kuin edellä kuvatun kaltaista tervettä vihaa! Raivon vallassa ihminen kadottaa todellisuudentajunsa ja vastuunsa ja toimii sokeasti, tiedostamatta itseään tai muita.

Sekä vihan tukahduttaminen että raivoaminen ovat keinoja välttää vihantunteen kohtaamista omassa kehossa luonnollisella tavalla. Kummassakaan tapauksessa ei vihaa todellisuudessa uskalleta kokea. Ällistyttävää kyllä, raivoavakaan ihminen ei uskalla tuntea vihaa, vaan hän ainoastaan purkaa sen hallitsemattomasti ulos (acting out). Tukahduttaminen ja raivoaminen ovat vihajatkumon ääripäitä. Voi olla, että luonnollisen vihan tukahduttaminen johtaa sen patoutumiseen ja ajoittaiseen räjähdysmäiseen purkautumiseen; ihminen siis heilahtaa äärimmäisyydestä toiseen. Tasapaino löytyy aina ääripäiden välistä, niin myös tässä vihakysymyksessä.

Se vanha neuvo, että suuttuessaan kannattaa laskea kymmeneen, onkin varsin toimiva! Siinä ajassa ehtii saada kiinni tunteestaan ja jalkansa takaisin maahan sen sijaan, että räjähtää saman tien ja tuhoaa jotain peruuttamattomasti. Hetken pysähtyminen auttaa tiedostamaan tilanteen ja löytämään sen rakentavan tavan ilmaista suuttumuksensa - sanomalla vaikka vain "ei kiitos". Sepä onkin vihaenergian se kaikkein pienin ilmaisutapa.

* * *
Jätän loput neljä avainta seuraavaan kertaan, jottei tämä kirjoitus venähtäisi aivan ylipitkäksi.

Olen ryhtynyt lukemaan Matén toista kirjaa, In the Realm of Hungry Ghosts, joka käsittelee riippuvuuksia paitsi lääketieteellisestä, myös emotionaalisesta ja kehityspsykologisesta näkökulmasta. Sekin on jo tempaissut minut mukaansa kuin paraskin romaani! Kirjoittelen varmaankin myös sen innoittaman jutun jossain vaiheessa.

Pitäkää itsestänne huolta, ihmiset.

Ihmeellinen lauantai

Maanantai 6.9.2010 klo 14.02

Olin kärsinyt kummallisesta, vaeltavasta hermosärystä oikealla puolella kehoani jo parisen viikkoa. Iho oli kosketusarka, mutta siinä ei näkynyt minkäänlaista merkkiä mistään muutoksesta. En ollut satuttanut itseäni enkä ollut flunssassa. Iho vain oli tosi kipeä, ja kipeä paikka vaihtui päivittäin.

Viime lauantaina olin tulossa kävelyltä, kun innostuin vielä käymään kirjastossa. Tuli vain sellainen "joo!"-olo ja käännyin kirjastoon vievälle tielle. Maassa edessäni köllötteli viiden euron seteli, jonka poimin taskuuni ja sanoin mielessäni "kiitos".

Kirjastosta löytyi monta mukavaa kirjaa, mutta Caroline Myssin "Toipumisen taito" herätti minussa taas sen "joo!"-tunteen, joten otin sen kirjapinoni päällimmäiseksi. Olin lainannut sen ennenkin, mutta nyt sen lukeminen tuntui erityisen tärkeältä.

Illalla lueskelin tuota kirjaa, ja aloin ajatella outoa särkyäni uudesta perspektiivistä. Sen sijaan että olisin keskittynyt ihmettelemään, mistä se johtui ja miten siitä pääsisi eroon, aloinkin kuulostella tunteita, joita se minussa herätti. Tämä tuntui hyvin tärkeältä ja merkitykselliseltä, ja nukahdin tuntien kiitollisuutta siitä, että särky oli herättänyt huomioni ja antanut minulle mahdollisuuden tulla tietoiseksi jostain, joka oli siihen asti ollut piilossa.

Näin unta ihmisistä ja tilanteista, joista minulla oli jäänyt jotain anteeksiantamatta. Anteeksiantohan ei tarkoita sitä, että myöntäisin toisen olleen oikeassa tai että hyväksyisin hänen tekonsa - se tarkoittaa, että vapautan itse itseni asiaan liittyvistä negatiivisista tunteista ja lakkaan tuhlaamasta energiaani siihen. Aamulla teetä juodessani pohdiskelin noita tilanteita, ja onnistuin löytämään perspektiivin, jonka kautta anteeksianto tuli - ei paitsi mahdolliseksi, vaan suorastaan tarpeettomaksi. Yhtäkkiä ei ollutkaan mitään anteeksiannettavaa.

Ja se särky, se oli aamulla poissa.