Maanantai 3.9.2012 klo 10.33
Tässä tulevat nyt Gabor Matén kirjan "When the Body Says No" loput neljä paranemisen avainta.
4. Autonomy (Itsemääräämiskyky)
Sairaudella ei pelkästään ole historiaa, vaan se myös kertoo historiaa meidän omasta elämästämme. Sairaudessa kulminoituu elämänmittainen taistelu Itsen (Self) puolesta. "Itse", isolla kirjoitettuna, tarkoittaa tässä ihmisen aidointa, autenttisinta olemusta, joka pyrkii joka hetki toteutumaan ja tulemaan näkyviin. Se tarkoittaa ihmisen tietoisuutta itsestään, muista ihmisistä ja ympäristöstä erillisenä.
Pelkästään yksinkertaisesta, biologisesta näkökulmasta katsoen voi näyttää siltä, että fysiologisen organismin selviytyminen olisi luonnon tärkein pyrkimys. Vielä sitäkin tärkeämpää näyttäisi kuitenkin olevan autonomisen, itse itseään säätelevän psyyken säilyminen. Mieli ja sielu sietävät vakaviakin fyysisiä koettelemuksia, mutta lukuisat esimerkit osoittavat, että fyysinen ruumis alkaa vähitellen antaa periksi, jos psyykkinen eheys ja vapaus ovat uhattuina.
Tästä minulla on mainio omakohtainen kokemus. Olin kärsinyt vuosia lapaluitteni välissä olevasta solmusta, joka tuntui välillä suorastaan kylmenevän ja aiheutti päänsärkyjä ja käsien puutumista. Päätäni ja käsiäni oli kyllä (turhaan) tutkittu, mutta kukaan ei ollut hoksannut katsoa, mitä tukirangalleni kuului. Jumpat ja muut auttoivat hetkellisesti, mutta vaiva paheni. Menin sitten Antti Heikkilän vastaanotolle, ja hän totesi noin puolitoista minuuttia minua kuunneltuaan, että vaiva on psykosomaattinen ja kiusaa yleensä vastuullisia, tunnollisia ja itseltään liikaa vaativia ihmisiä. Fyysisellä tasolla vaiva tarkoitti sitä, että selän syvät lihakset menevät jumiin, koska jatkuva psyykkinen epätasapaino aiheuttaa kehossa jännitystilan. Hän alkoi puhua juuri tästä autenttisen Itsen toteutumisesta ja kehotti minua kysymään voimaeläimeltäni, Jumalalta tai enkeleiltä, mikä se on, jota vastustan, ja joka ongelman aiheuttaa. Enpä ollut koskaan kuullut moisia kysymyksiä lääkärin vastaanotolla! Antti avasi lihasteni solmut manuaalisesti ja sanoi, että yleensä vaiva poistuu, kun ihminen oivaltaa, mistä siinä on kyse. Samana iltana nukkumaan mennessäni pyysin asiaan opastusta ja näinkin unen, jonka tulkinta johdatti minut sellaisen asian äärelle, jonka olin uppiniskaisesti (!!) mielessäni kieltänyt vuosikausia. Samalla hetkellä, kun asian itselleni myönsin, tunsin että selässäni ollut solmu napsahti auki. Ja auki se on siitä lähtien pysynytkin. Antti, kiitokset, olet melkoinen poppamies.
Sairaus on loppujen lopuksi rajakysymys. Rajoilla tarkoitetaan sitä omaa, näkymätöntä reviiriämme, joka erottaa meidät ympäristöstämme ja toisista ihmisistä. Ne perustuvat siihen tietoiseen, sisäiseen tuntemukseen, joka määrittelee, kuka minä olen. Monet meistä ovat oppineet, että meidät määritellään ulkopuolelta. Matka oman itsen määrittelemiseen alkaa siitä, kun kysyy itseltään: "Mitä minä haluan enemmän, tai vähemmän, omassa elämässäni ja ihmissuhteissani? Mistä pidän, mistä en pidä? Paljonko jaksan, ehdin tai haluan tehdä?" Nämä kysymykset voivat olla hyvin pelottavia, koska ne saattavat johtaa oman elämän muuttumiseen, ja siksi moni ei uskalla koskaan pysähtyä niitä kysymään.
Tutkimusten mukaan ihmiset, jotka ovat kokeneet vakavaa omia rajojaan rikkovaa kohtelua iässä, jossa heille ei vielä ollut kehittynyt autonomista Itseä, ovat suurimmassa vaarassa sairastua. Lapsuusajan stressitekijöitä ovat mm. emotionaalinen tai seksuaalinen hyväksikäyttö, väkivalta, vanhempien päihteiden käyttö tai mielenterveyden ongelmat, ja niillä on selvä korrelaatio aikuisiän riskikäyttäytymisen, terveysongelmien ja ennenaikaisten kuolemien kanssa. Useimpien lasten rajoja ei ole näin rajusti rikottu, mutta aivan yhtä haitallista on se, että lapsen rajat eivät alun perinkään pääse rakentumaan. Monet vanhemmat eivät osaa tukea lapsensa terveiden rajojen kehittymistä siksi, että he itsekään eivät ole siinä tukea saaneet. Sitä ei voi antaa, mitä itsellä ei ole.
Ilman selkeitä rajoja itsensä ja vanhempiensa välillä lapsi pysyy sulautuneena vanhempaansa. Hänellä ei silloin ole mahdollisuutta ilmaista omaa tahtoaan eikä sanoa "ei" (eikä siksi myöskään "kyllä"!) Hän kokee olevansa vastuussa vanhempiensa tunteista ja tarpeista. Kun tällainen lapsi kasvaa aikuiseksi, hän hakeutuu ihmissuhteisiin, joissa hän voi edelleen pysyä yhteensulautuneena, riippuvaisena toisesta ihmisestä. Koska sairauteen johtava immuniteetin hämmennystila heijastaa ihmisen vaikeutta erottaa toisistaan Itse ja ei-Itse (kaikki se, joka on minun rajojeni ulkopuolella), on yksi paranemisen edellytyksistä juuri omien rajojen rakentaminen tai tunnistamaan opettelu.
5. Attachment (Kiintymys, liittyminen)
Kiintymys on se yhteys, jolla liitymme maailmaan. Varhaisissa kiintymyssuhteissamme joko opimme tai kadotamme kykymme pysyä avoimina, terveinä ja itse itseämme hoivaavina. Juuri noissa kiintymyssuhteissa opimme ilmaisemaan vihaa tai tukahduttamaan sen. Itsemääräämiskykymme joko kehittyy tai tuhoutuu. Yhteys toisiin on myös paranemisen edellytys. Monet tutkimukset osoittavat, että ihmiset, joilla on vähän tai ei lainkaan sosiaalisia kontakteja, ovat suurimmassa vaarassa sairastua.
Pettymykset ihmissuhteissa aiheuttavat surua, vihaa ja suurta kipua. Näitä tunteita välttääkseen ihminen saattaa kääntää selkänsä toisille ihmisille ja katkeroitua. Joskus on helpompi jäädä kiinni katkeruuteen sen sijaan, että antaisi itselleen luvan tuntea kaiken sen kivun, joka pettymyksistä on seurannut, sekä uskaltaisi myöntää oman kaipauksensa toisen ihmisen luo. Kaiken vihamme alla on turhautumisemme siitä, että emme ole kokeneet kaipaamamme syvällistä, intiimiä kontaktia toiseen ihmiseen. Paraneminen edellyttää ja tarkoittaa sitä, että uskallamme kohdata jälleen sen haavoittuvuutemme, joka alunperin sai meidät emotionaalisesti sulkeutumaan. On tärkeää huomata, että emme ole enää avuttomia, riippuvaisia lapsia, eikä meillä ole enää syytä pelätä haavoittuvuuttamme. Saatamme tulla satutetuksi ja pettyä, mutta kykenemme selviytymään siitä. Voimme vihdoin antaa itsellemme luvan kunnioittaa meissä olevaa ihmisen universaalia kaipuuta yhteyteen, ja haastaa sen syvälle juurtuneen uskomuksen, joka tiedostamattamme sairastuttaa niin monia: että emme ole rakastettavia, rakkauteen kykeneviä.
6. Assertion (Vakuuttaminen)
Vakuuttaminen tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että julistamme itsellemme ja maailmalle: "Minä olen" ja "Minä olen, kuka olen".
Kirjassa tulee toistuvasti esille, kuinka ihmiset pelkäävät sitä, että jos he eivät ole koko ajan toimeliaita, he kokevat kauhistuttavaa tyhjyyttä. Heille reaalimaailma tarkoittaa kaaosta, oleminen tekemistä, merkityksellisyys aikaansaannoksia. He luulevat, että itsemääräämiskyky ja vapaus tarkoittavat oikeutta tehdä, toimia ja reagoida miten huvittaa.
Vakuuttavuus on syvempi oman itsen julistuksen muoto kuin pelkkä toiminnanvapaus. Se on sitä, että olemme olemassa riippumatta siitä, miten meitä on kohdeltu, mikä on historiamme, persoonallisuutemme, kykymme tai muiden käsitys meistä. Vakuuttavuus tarkoittaa, että meidän ei enää tarvitse tekemisillämme perustella oikeuttamme olla olemassa.
7. Affirmation (Vahvistaminen)
Vahvistamme itseämme tekemällä positiivisia, arvokkaita asioita. On kaksi perusarvoa, joiden kunnioittamisella on suuri parantava ja eheyttävä vaikutus.
Ensimmäinen arvo on luovuus. Jumalat loivat ihmisen omaksi kuvakseen, joten meilläkin on sisäsyntyinen tarve luoda. Luovuus voi ilmetä useiden kanavien kautta: kirjoittamalla, taiteen tai musiikin kautta, työn, kokkaamisen, puutarhanhoidon tai sosiaalisen kanssakäymisen kautta. Tärkeintä on kunnioittaa tätä tarvetta ja etsiä sille kanava. Sen kunnioittaminen parantaa; sen tukahduttaminen näivettää niin ruumista kuin sieluakin. Ja on tärkeää muistaa, että luovuus on prosessi, ei lopputulos!
Toinen arvo on maailmankaikkeus, ja meidän yhteytemme kaikkeen, mikä on. Harha, että olemme irrallamme, yksin ja ilman kontaktia, vahingoittaa meitä pahasti. Huolimatta siitä, miten paljon elämä on meille tätä synkkää kuvaa näyttänyt, on se silti pelkkä harha.
Fyysisessä mielessä on helppo nähdä, että käsityksemme itsestämme maailmankaikkeudesta erillisinä olentoina on harha: meidät on tehty samoista aineksista kuin kaikki muutkin, ihmiset, eläimet, puut, kivet, meret, jopa tähdet. Tietoisuutemme itsestämme aiheuttaa sen, että tunnemme olevamme erillisiä, mutta todellisuudessa emme koskaan ole erossa muista. Tätä tietoisuutta voi myös nimittää egoksi.
Sairauden myötä moni alkaa vaistomaisesti etsiä omaa hengellisyyttään. Sen voi löytää traditionaalisista uskonnoista, meditaatiosta tai luontoyhteyden kautta. Polku on jokaiselle oma. Kaikille etsintä ei suinkaan ole helppoa. "Etsivä löytää", sanotaan. Etsiminen sinänsä on jo löytämistä, sillä voimme etsiä ainoastaan sitä, jonka jollain tasolla tiedämme olevan olemassa.
Monet työstävät asioitaan psykologisessa mielessä, mutta eivät koskaan avaudu omille hengellisille tarpeilleen. Toiset etsivät parannusta ainoastaan hengellisillä tavoilla ja etsivät Jumalaa tai universaalia Itseä, eivätkä huomaa, miten tärkeää on tuntea myös oma, persoonallinen ja inhimillinen Itsensä ja kehittää sitä. Terveyteen vaaditaan, että huolehtii itsestään fyysisellä, psyykkisellä ja hengellisellä tasolla. Minkä tahansa tason laiminlyönti altistaa epätasapainolle ja sairaudelle.