Terapeuttisesta paranemisprosessista

Sunnuntai 9.9.2012 klo 12:09

Olen terapiatyössäni monesti kohdannut asiakkaan, joka ei halua tutkia omaa menneisyyttään ja varsinkaan lapsuuttaan. Hän haluaa kieltää varhaisten vuosiensa merkityksen sille, miten hän nykyhetkessä toimii, ja käsittelisi asioitaan mieluiten vain tämän hetken näkökulmasta. Hän yrittää muuttaa käytöstään pelkästään päättämällä niin, eikä voi käsittää, miksei se onnistu.

Ymmärrän hyvin, miksi lapsuuden asioiden käsittely tuntuu vastenmieliseltä. Siellä voi olla paljon pelkoa ja kipua, jotka mieluummin haudataan mielen syövereihin kuin tunnustetaan ja käsitellään. Menneisyyden muistelu tuntuu monesta myös turhalta siksi, että sitä ei enää voi muuttaa. Joku saattaa kokea, että lapsuuden olosuhteiden ääneen myöntäminen on vanhempien syyllistämistä, joku toinen mieluiten kieltäisi vanhemmillaan olevan minkäänlaista osuutta siihen, minkälainen ihminen hänestä on kasvanut.

Lemmikkieläinten kohdalla on yleensä paljon helpompi myöntää pentuajan merkitys eläimen myöhemmälle käyttäytymiselle. Moni on hyvin tietoinen siitä, minkä ikäisenä pentujen katsotaan olevan luovutuskelpoisia, koska he ymmärtävät, miten suuri merkitys emon hoivalla on pennun terveyden, sosiaalisuuden ja itsenäisyyden kannalta. Erilaisten käytösongelmien ymmärretään juontavan juurensa eläimen varhaisten vaiheiden kokemuksista. Kiinnostavaa on siksi se, miten vaikea joidenkin on hyväksyä sama näkökulma oman itsensä kohdalla. Liekö syynä se, että silloin joutuisimme itse vastuuseen omien lastemme kehityksestä?

Terapeuttisessa paranemisprosessissa on mielestäni oltava kaksi näkökulmaa: menneisyys ja nykyisyys. Ilman ymmärrystä siitä, missä olosuhteissa käyttäytymismallimme ovat syntyneet, ei niitä voi muuttaa. Tilanne on yhtä mahdoton kuin se, jos yrittää hävittää pihastaan voikukkaa ainoastaan noukkimalla niitä pois. Ne vintiöthän puskevat päänsä uudelleen ylös heti, kun silmä välttää. Jos haluaa päästä voikukasta eroon, on sen juuretkin kaivettava ylös. Sama pätee meidän ihmisten kohdalla: on mentävä asioiden juurille, jotta niille voisi mitään tehdä.

Ymmärtäminen on avain muutokseen. Muutos käynnistyy, kun tiedostaa, mihin olosuhteisiin on lapsena reagoinut omaksumalla tietyn käyttäytymismallin. Nämä mallit ovat aina seurausta jostain, ne eivät synny tyhjiössä. Yleensä kysymys on hyväksytyksi tulemisesta. Pieni lapsi on täysin riippuvainen vanhemmistaan ja siitä, että nämä eivät hylkää häntä. Hän tietää, että hylättynä hän ei selviä hengissä. Siispä hän alkaa mukautua niihin olosuhteisiin ja ihmisiin, joiden keskelle hän on syntynyt. Hän vaistoaa hyvin varhaisessa vaiheessa toisten tunteet ja erityisen herkkä hän on sille, katsotaanko häntä rakastavasti. Ja rakkauttahan ei voi teeskennellä. Pieni lapsi näkee, laajenevatko häntä katsovan henkilön pupillit kiintymyksestä, ja tuntee omassa kehossaan, ovatko häntä hoitavat kädet lempeät ja rauhalliset vai kovat ja kiireiset.

Sopeutuakseen ympäristöönsä ja varmistaakseen, että häntä ei hylätä, pieni lapsi alkaa rajoittaa itseään. Hän jättää vähitellen ilmaisematta ne tunteet ja tarpeet, joiden hän vaistoaa olevan ei-toivottuja. Ilmaisun sijaan hän turvautuu epäsuoriin ilmaisukeinoihin: manipulointiin, uhmaan, kiltteyteen, harmittomuuteen tai passiiviseen aggressiivisuuteen, sekä monenlaisiin sijaistoimintoihin. Tunteet kun eivät koskaan suostu täysin tukahtumaan, vaan löytävät aina jonkin keinon purkautua. Ihminen on organismi, joka aina hakee tasapainoa, eli homeostaasia.

Nämä varhaislapsuudessa omaksutut selviytymiskeinot seuraavat meitä aikuisuuteen. Vaikka olosuhteet ovat muuttuneet, toimimme yhä samoin kuin lapsuudenperheessämme. Ja tässä tulee se syy, minkä takia on niin tärkeää tiedostaa omat juurensa: huomaamme, että meidän ei enää tarvitsekaan rajoittaa itseämme varmistaaksemme, että meidät hyväksytään. Lisäksi voimme vihdoin surra niitä asioita, jotka menetimme kauan sitten, kun emme voineet ilmaista itseämme turvallisesti. Se on aivan yhtä tärkeä surutyö kuin rakkaan läheisen menettämisen kohdalla tehtävä työ. Tiedostamalla, missä ja miksi selviytymiskeinomme ovat syntyneet, palautamme myös vastuun sinne, minne se kuuluu. Yksikään lapsi ei ole syyllinen omiin ongelmiinsa, eikä vastuussa niistä olosuhteista, joissa hän on kasvanut. Mutta aikuistuttuaan hän on vastuussa siitä, että ei siirrä omia vanhentuneita käyttäytymismallejaan eteenpäin omille lapsilleen. Ja tämän vastuun voi kantaa ainoastaan katsomalla omaa menneisyyttään.

Sielullisesta näkökulmasta katsottuna lapsuutemme olosuhteet eivät ole ongelma, vaan välttämätön käynnistäjä niille asioille, joita olemme tulleet tähän elämään kokemaan. Esimerkiksi alkoholistiperheiden lapsille kehittyy usein äärimmäisen tarkka vaisto, jolla he tulkitsevat toisten ihmisten sanattomia viestejä. Tämä vaisto on arvokas lahja ja siitä on myöhemmässä elämässä paljon hyötyä, kun sitä oppii käyttämään. Opettajani tapasivat sanoa, että terapian myötä vähitellen "paska muuttuu lannoitteeksi" eli omien rankkojen kokemusten läpikäynti avaakin tietä suuremmalle ymmärrykselle, myötätunnolle, anteeksiannolle ja toisten auttamiselle. Nämä ovat korkeampia, henkisiä ominaisuuksia, joita ei voi opetella kirjoista.

Menneisyyden tiedostaminen avaa myös mahdollisuuden sanoa vihdoin ääneen se, mikä omalle itsellemme on totta. Se lapsi, joka ei uskaltanut sanoa, miltä hänestä tuntuu, saa lopultakin suunvuoron. Olen nähnyt monesti, kuinka terapiassa asioiden ja tunteiden ääneen sanominen saa aikaan muutoksen siinä, miten ihminen nykyhetkessä toimii. Tämä muutos näyttäisi tapahtuvan ihan itsestään ilman, että omaa käytöstään tarvitsee tietoisesti muuttaa. Riittää, kun piilossa ollut syy on saatu päivänvaloon. Silloin se menettää voimansa ja lakkaa vaikuttamasta meihin. Terapiassa toki harjoitellaan vaihtoehtoisia toimintamalleja nykyhetkenkin tilanteissa, mutta varsinainen muutos tapahtuu pinnan alla.

Avainsanat: menneisyyden tiedostaminen, selviytymiskeinot, terapia, vastuu

Psykoterapia ja spirituaalisuus

Sunnuntai 26.8.2012 klo 22:52

Olen työskennellyt psykoterapeuttina 7 vuotta. Viitekehys, johon olen kouluttautunut, on hahmo- eli gestalt-terapia. Se on terapiamuoto, jonka taustalla olevat suuntaukset ovat gestalt-psykologia, psykoanalyysi, eksistentialismi, Zen ja Tao, reichiläinen luonneanalyysi sekä psykodraama. Usein hahmoterapiaan yhdistetään myös jungilaisia vaikutteita.

Hahmoterapia on eksistentiaalista terapiaa, joka tarkoittaa sitä, että siinä tarkastellaan ihmistä sellaisena kuin hän on, ei sellaisena, kuin hän on joskus ollut tai sellaisena, kuin hänen pitäisi olla. Ihminen on sellainen, kuin on. Hahmoterapian lähestymistapa on fenomenologinen, eli se tarkastelee ihmistä ja hänen elämässään tapahtuvia asioita ilmiöinä, jotka ovat merkityksellisiä ja lähtökohtaisesti aina ihmiselle itselleen totta. Työskentelyote on kokeileva ja kokemuksellinen: otetaan jokin asia tarkasteluun, katsotaan, mitä tapahtuu, ja mitä tunteita tai kokemuksia se tässä hetkessä nostattaa.

Tunteiden kokemisella on hahmoterapiassa keskeinen merkitys. Ajatuksemme laukkaavat edestakaisin, kiertävät kehää, ovat vanhentuneita tai joltain toiselta omaksuttuja, mutta tunteemme ovat aina meidän omiamme, ja siksi kertovat paljon enemmän omasta totuudestamme kuin pelkät ajatukset. Jos jokin ajatus herättää meissä ahdistusta, pelkoa, vihaa tai surua, tai iloa, toivoa tai rauhaa, ollaan jo syvempien, henkilökohtaisten totuuksien äärellä.

Ulottuvuus, joka psykoterapiassa perinteisesti sivuutetaan, on henkisyys tai spirituaalisuus. Hahmoterapian fenomenologinen näkökulma antaa mielestäni mahdollisuuden ottaa myös nämä asiat työskentelyyn mukaan: ihmisen henkiset kokemukset ovat hänelle tosia, joten niitä ei pidä kieltää eikä rationalisoida pois. Abraham Maslow'n tunnetussa tarvehierarkiassa on aivan ylimpänä tarve kokea olevansa osa suurempaa kokonaisuutta, tarve transsendentaalisille kokemuksille. Niillä tarkoitetaan yleensä ihmisen havaintokokemuksen ulkopuolelle jääviä ilmiöitä, joista ei voida saada järkitietoa. Tällainen ilmiö on transsendentti eli transsendentaali: käsityskyvyn ylittävä mysteeri, josta voimme tietää vain, millainen on oma kokemuksemme siitä, emme, millainen tuo asia todellisuudessa on. Transsendenssi on myös aistien tehostumista, jota kutsutaan yliaistillisuudeksi. Tällaisilla kokemuksilla voi olla hyvin suuri parantava vaikutus, ja toisaalta niiden kieltäminen voi tehdä elämästä tyhjää ja merkityksetöntä. Joidenkin teorioiden mukaan erilaiset riippuvuudet olisivatkin osittain juuri kaipausta transsendentaalisen, spirituaalisen yhteyden kokemiseen. Itse olen samaa mieltä.

Shamaanit olivat perinteisesti yhteisönsä parantajia ja kykenivät liikkumaan henkimaailman ja fyysisen maailman välillä. Psykoterapeuttia voidaan pitää modernina shamaanina: hän käyttää intuitiotaan ja tunneälyään, jotka saattavat antaa hänelle aavistuksia sellaisistakin asioista, joiden olemassaolosta asiakas itse ei joko ole tietoinen tai ei halua niistä puhua. Minua on kiehtonut kovasti ajatus siitä, mitä shamaanien mielestä ihmiselle tapahtuu, kun hän kokee trauman: osa hänen sielustaan poistuu paikalta ja menee turvaan suojautuakseen hirvittävältä tapahtumalta. Psykologiassa tämä ilmiö tunnetaan dissosiaationa. Shamaanit uskovat, että sielun osa on palautettava ihmiselle, jotta hän voisi parantua. Se tuntuu hyvin loogiselta: jos terapiassa osa ihmisen sielusta on yhä turvapaikassaan, eikä siis läsnä, ei sen kanssa voi myöskään kommunikoida eikä traumasta voi parantua!

Esimerkkinä edelläolevasta voisi olla vaikka tilanne, jossa ihminen on lapsuudessaan joutunut väkivallan kohteeksi. Välttyäkseen kohtaamasta hirvittävän kokemuksen aiheuttamia tunteita hän kieltää ne ja saattaa jopa unohtaa tapahtuneen kokonaan. Unohtaminen ei kuitenkaan tarkoita, ettei tapahtuneella olisi vaikutusta hänen elämäänsä, päinvastoin: sen seurauksena voi ilmetä pelkoja, riippuvuuksia, aggressiivisuutta, masennusta tai parisuhdeongelmia. Shamaani tekisi tällaisen potilaan puolesta matkan henkimaailmaan ja pyytäisi opastusta, psykoterapeutti voi käyttää mielikuva- tai kehotyöskentelyä trauman purkamiseksi. Vaikka asiakas muistaisikin tapahtuneen, ei sen pelkkä sanallinen käsittely riitä, vaan myös siihen liittyneet tunteet on käytävä uudelleen läpi, nyt tosin turvallisissa olosuhteissa ja oman, aikuisen tietoisuuden ollessa koko ajan läsnä.

Energiatyöskentely, jota voi olla esimerkiksi reiki, voi kokemukseni mukaan auttaa huomattavasti traumaattisten kokemusten ja tunnelukkojen purkamisessa. Psykologinen ja kehollinen työskentely ei riitä, jos ongelma on edelleen olemassa ihmisen energiakehon tasolla tai chakroissa. Esimerkiksi seksuaalisen rajojen ylittämisen kohteeksi joutuneella voi olla toinen chakra (sakraalichakra) epätasapainossa, mikä saattaa ylläpitää haitallisia käyttäytymismalleja ja aiheuttaa sen, että ihminen ei pääse työstämään vihantunteitaan loppuun. Pehmeä ja lempeä reikienergia menee aina sinne, missä sitä tarvitaan, eikä se voi koskaan vahingoittaa, ainoastaan parantaa. Jopa Vatikaani on antanut reikille siunauksensa. Ja käsillähän on parannettu kautta ihmiskunnan historian!

Länsimainen ihmiskäsitys on mielestäni liian kapea ja lääketiede liian oirekeskeinen, jotta sairauksien syntymistä ja niistä paranemista voitaisiin todella ymmärtää. Jos näemme ihmisen vain pelkistettynä, fyysisenä olentona, menetämme suuren osan siitä viisaudesta, joka voisi oikeasti auttaa paranemisessa. Erilaiset vaihtoehtohoidot nähdään herkästi puoskarointina, uskomushoitoina ja huuhaana, ja luullaan, että moderni lääketiede voisi täysin korvata ihmisessä itsessään olevan syvemmän viisauden. Mutta lääketieteeseenkin sisältyy melkoinen määrä uskomuksia: lääkärin valkoinen takki ja hänen tekemänsä toimenpiteet ja antamansa lääkkeet tehoavat myös siksi, että potilas uskoo niihin. Tämä placebo-vaikutus alkaa olla jo hyvin tunnettu ja tunnustettu.

Kokonaisvaltaisuuden merkitys hyvinvoinnissa ja hoidossa aletaan nähdä jo maailmalla. Esimerkiksi Englannissa on sairaaloiden syöpäosastolle palkattu reikihoitajia, ja shamanismi on hyväksytty osaksi virallista terveydenhuoltojärjestelmää. Välillä mietin, miksei meillä Suomessa. Ylimielisyyttä ja pelkoako? Vai tiede- ja teknologiauskovaisuutta? Luotan kuitenkin siihen, että ihmisten omat, myönteiset kokemukset vähitellen tekevät vaihtoehtohoidoista hyväksyttävämpiä ja ne aletaan nähdä meilläkin luonnollisena osana hyvinvointia.

Avainsanat: energia, hahmoterapia, henkisyys, psykoterapia, reiki, shamaani, transsendenssi

Paranemisen avaimet, osa 1

Keskiviikko 22.8.2012 klo 9:45

Pääsin loppuun Gabor Matén kirjassa "When the Body Says No" ja kylläpä oli rautaista tekstiä viimeiselle sivulle saakka! Harvoin törmää ammattikirjaan, joka on yhtä inspiroiva ja mielenkiinnon vangitseva.

Esiteltyään lukuisia potilaitaan, heidän sairauskertomuksiaan, ja omia havaintojaan tukevia lääketieteellisiä tutkimustuloksia Maté kuvaa keinot, joilla itse kukin voi pienentää omaa riskiään sairastua. Ja tässä kirjan viimeisessä luvussa alkaa pilkottaa toivo. Siitä huolimatta, että omat perintötekijät, kasvuympäristö ja opitut käyttäytymismallit näyttäisivät vievän suorinta tietä syöpään tai johonkin autoimmuunisairauteen, on vielä paljon, mitä voi tehdä terveytensä eteen. Luvun nimi on The 7 A's of Healing.

1. Acceptance (Hyväksyminen)

Hyväksyminen tarkoittaa yksinkertaisesti halua tunnistaa ja hyväksyä asioiden todellinen tila. Se tarkoittaa rohkeutta kohdata myös negatiiviset asiat ja antaa niiden lisätä ymmärrystämme, sortumatta kuitenkaan pessimistisyyteen tulevaisuuden suhteen. Maté kannustaa suosimaan negatiivista ajattelua, millä hän tarkoittaa sitä, että ei kielletä ikävien, hankalien, satuttavien tai pelottavien tunteiden ja tosiasioiden olemassaoloa. Hän kritisoi vuosia muodissa ollutta positiivisen ajattelun mallia siksi, että kun kaikki asiat käännetään aina positiivisiksi, on suuri vaara, että negatiiviset asiat jäävät kokonaan huomiotta ja niiden tuoma arvokas tieto pimentoon. Esimerkkinä tästä voisi olla, että niin kauan, kuin näemme lapsuutemme ainoastaan positiivisena, vanhempamme hyvinä ja pelkästään hyvää tarkoittavina, kiellämme ne tekijät, jotka ovat voineet vaikuttaa aikuisiän ongelmien syntyyn. Mikään ongelma kun ei synny tyhjiössä, vaan on aina reaktio johonkin. Jos aikuisella naisella on parisuhde-, riippuvuus- ja itsetunto-ongelmia, hän ei ole kehittänyt niitä itse vaan ne ovat syntyneet, kun hän on elintärkeinä varhaisvuosinaan joutunut sopeutumaan joihinkin ilmiöihin tai toisten ihmisten tekoihin. Hänen lapsuutensa ei mitenkään ole voinut olla pelkkää aurinkoa.

Hyväksyminen ei tarkoita sitä, että luovutetaan ja lannistutaan joskus sietämättömiltä tuntuvien olosuhteiden edessä. Se tarkoittaa, että tosiasioiden kieltäminen lopetetaan. Hyväksymisen kautta löytyy myös myötätunto omaa itseä kohtaan ja uskallus haastaa se ikivanha, syvälle haudattu uskomus, että emme ansaitsisi olla ehjiä ja kokonaisia, koska emme muka ole tarpeeksi hyviä.

2. Awareness (Tietoisuus)

Kaikkien, jotka haluavat parantua tai pysyä terveenä, on opeteltava uudelleen kadottamansa taito tunnistaa emotionaalinen totuus. Eläimet ja lapset ovat erityisen taitavia poimimaan vihjeitä siitä, mitä toinen ihminen tuntee. Se taito häviää meiltä usein puheen kehittymisen myötä siksi, että viestit, joita lapsena vastaanotamme ympäristöstämme (= toisilta ihmisiltä), ovat ristiriitaisia. Ihmiset sanovat tuntevansa yhtä, mutta lapsi aistii, että totuus on toinen. Äiti vaikka näyttää ja kuulostaa vihaiselta, mutta kieltää sen. Tämän ristiriidan lapsi ratkaisee siten, että hän päättelee jommankumman viestin olevan väärä, ja useimmiten se on äidin sana, joka jyrää, ja lapsi alkaa kieltää oman kokemuksensa. Lapsi ei voi ottaa sitä riskiä, että joutuisi jatkuvaan ristiriitatilanteeseen elämänsä tärkeiden ihmisten kanssa, joten hän antaa periksi.

Tietoisuus tarkoittaa tunteiden tunnistamisen lisäksi sitä, että opettelemme lukemaan kehomme viestejä stressistä. Mieli sivuuttaa ja kieltää stressin olemassaolon herkästi, mutta keho kertoo totuuden. Fyysisiä vaaranmerkkejä ovat mm. sydämen tykytys, uupumus, hikoilu, jatkuva pissahätä, päänsärky, selkäkipu, ripuli ja suun kuivuminen; emotionaalisia vaaranmerkkejä taas ovat jännittyneisyys, hypervalppaus, ahdistus, epätoivo ja elämänilon menettäminen; ja käyttäytymisessä epätavallinen impulsiivisuus, itkuisuus, ärtyneisyys ja taipumus ylireagointiin.

3. Anger (Suuttumus)

"En suutu koskaan. Kasvatan itselleni kasvaimen sen sijaan", sanoo eräs Woody Allenin elokuvahahmo.

Matén kirjassa kaikkia sairastuneita yhdistää se piirre, että he tukahduttavat suuttumuksensa. Suuttumuksen tukahduttaminen lisää sairastumisen riskiä merkittävästi siksi, että se lisää fyysistä stressiä kehossa. Moni on säikähtänyt lapsena jonkun toisen vihaa niin paljon, että on päättänyt olla ikinä suuttumatta itse. Siitähän voisi päätellä, että vihan ilmaiseminen raivostumalla on sekin haitallista!

Ja haitallistahan se onkin. Se on hyökkäys, joka uhkaa katkaista yhteytemme toisiin ihmisiin. Raivostuminen on haitallista ja pelottavaa niille, jotka joutuvat sen kohteeksi, ja lapsille se on suorastaan tuhoisaa. Pelkästään sanallinen raivoaminen ja huutaminen vahingoittavat lasta syvästi, fyysisestä väkivallasta puhumattakaan.

Raivoaminen on haitallista myös sille, joka raivoaa. Monissa tutkimuksissa on todettu yhteys vihamielisyyden ja korkean verenpaineen sekä sydänsairauksien välillä. Toisaalta myös vihan tukahduttaminen voi johtaa samoihin ongelmiin.

Vihantunne on puhdasta energiaa, jonka tarkoitus on mobilisoida meidät liikkeelle, toimimaan, pakenemaan tai puolustautumaan.  Kun terve suuttumus nousee, keho rentoutuu: leukanivelet rentoutuvat, suu aukeaa ja puheääni muuttuu matalammaksi. Hartiat putoavat ja koko kroppaan tulee voiman ja täydellisen läsnäolon tunne. Kaikki pelko ja ahdistus katoavat. Vihan, tai aggression, tärkein tehtävähän on suojella meitä. Kun henkisiä tai fyysisiä rajojamme loukataan, on luonnollista suuttua. Silloin olisi aika sanoa "ei", "en tahdo", "ei saa", "mene pois". Vihaenergian ollessa tukahdutettuna ei sitä edes tunne, eikä sen antama suojaava voima ole käytettävissä. Silloin itsensä puolustaminen ei onnistu.

Raivon noustessa keho jännittyy, kurkkua kuristaa, leukaperät kiristyvät, hengitys tihenee, ääni nousee ja ihminen tuntee ahdistusta ja pelkoa - siis aivan muuta kuin edellä kuvatun kaltaista tervettä vihaa! Raivon vallassa ihminen kadottaa todellisuudentajunsa ja vastuunsa ja toimii sokeasti, tiedostamatta itseään tai muita.

Sekä vihan tukahduttaminen että raivoaminen ovat keinoja välttää vihantunteen kohtaamista omassa kehossa luonnollisella tavalla. Kummassakaan tapauksessa ei vihaa todellisuudessa uskalleta kokea. Ällistyttävää kyllä, raivoavakaan ihminen ei uskalla tuntea vihaa, vaan hän ainoastaan purkaa sen hallitsemattomasti ulos (acting out). Tukahduttaminen ja raivoaminen ovat vihajatkumon ääripäitä. Voi olla, että luonnollisen vihan tukahduttaminen johtaa sen patoutumiseen ja ajoittaiseen räjähdysmäiseen purkautumiseen; ihminen siis heilahtaa äärimmäisyydestä toiseen. Tasapaino löytyy aina ääripäiden välistä, niin myös tässä vihakysymyksessä.

Se vanha neuvo, että suuttuessaan kannattaa laskea kymmeneen, onkin varsin toimiva! Siinä ajassa ehtii saada kiinni tunteestaan ja jalkansa takaisin maahan sen sijaan, että räjähtää saman tien ja tuhoaa jotain peruuttamattomasti. Hetken pysähtyminen auttaa tiedostamaan tilanteen ja löytämään sen rakentavan tavan ilmaista suuttumuksensa - sanomalla vaikka vain "ei kiitos". Sepä onkin vihaenergian se kaikkein pienin ilmaisutapa.

* * *
Jätän loput neljä avainta seuraavaan kertaan, jottei tämä kirjoitus venähtäisi aivan ylipitkäksi.

Olen ryhtynyt lukemaan Matén toista kirjaa, In the Realm of Hungry Ghosts, joka käsittelee riippuvuuksia paitsi lääketieteellisestä, myös emotionaalisesta ja kehityspsykologisesta näkökulmasta. Sekin on jo tempaissut minut mukaansa kuin paraskin romaani! Kirjoittelen varmaankin myös sen innoittaman jutun jossain vaiheessa.

Pitäkää itsestänne huolta, ihmiset.

Avainsanat: Gabor Maté, hyväksyminen, tietoisuus, suuttumus, raivo, tunteiden tukahduttaminen

Pysyis vaan

Sunnuntai 23.5.2010 klo 12:16

Viime päivien kaunista ja lämmintä säätä ääneen ihastellessani olen saanut monta kertaa vastaukseksi: "pysyis vaan!" Vastaukseen tuntuu sisältyvän suru siitä, että ei tämä kuitenkaan kauaa kestä. Saman huomasin viime talvena, kun lunta alkoi tulla; siellä täällä huokailtiin: "pysyis vaan!" Meillä ollaan tietysti kovin tottuneita siihen, että lumi ei tavallisesti ainakaan Helsingin seudulla kauaa maassa pysy, ja että helteisiä päiviä mahtuu lyhyisiin Pohjolan kesiimme loppujen lopuksi kovin vähän.

Tähän samaan kaavaan sopii myös käsitys, että helteestä tulee nauttia, eikä kuumuutta saa valittaa. "Huh, onpa kuuma" saa peräänsä lähes aina pakollisen lisähöysteen:"mutta en mä valita!" Tuntuu kuin saadessamme vihdoin jotain, mitä olemme toivoneet, meillä ei olisi oikeutta jossain vaiheessa sanoa:"kiitos, tämä riittää minulle".

Uudessa, orastavassa rakkaussuhteessa olevat sanovat usein:"katsotaan nyt, kuinka kauan tämä kestää" tai "en tiedä, tuleeko tästä mitään".

Kaikki edellämainitut tuntuvat tietävän sen tosiasian, että elämässä kaikki muuttuu koko ajan eikä mikään ole loppujen lopuksi pysyvää, mutta samalla he ilmaisevat toiveen, että niin ei olisi. Kovin inhimillistä on, että saadessamme jotain, joka tuntuu hyvältä, tarraamme siihen kaksin käsin jottemme menettäisi sitä. Mutta muutosta vastustellessamme unohdamme sen, että elämän ja energian tulee olla liikkeessä, ja liikkeen pysähtymisestä seuraa ennen pitkää kyllästyminen ja tylsistyminen. Liike on elämää, lopullinen pysähtyminen kuolemaa. Niin moni, joka solmii avioliiton rakkaudesta ja vapaasta tahdostaan, huomaakin vuosien kuluessa että liitosta on tullut "pakko". Kun tuli luvattua, niin pois ei voi enää lähteä. Ja tästä aiheutuva ahdistus kasvaa helposti katkeruudeksi, joka sitten kohdistetaan puolisoon - joka ei tietenkään ole asiaan millään tavalla syyllinen. Tilanteessa on yksinkertaisesti kysymys siitä, että on luovuttu valinnanvapaudesta, omasta oikeudesta sanoa: "kiitos, tämä riittää minulle". Oikeudesta sanoa "ei".

Jos ei voi sanoa "ei", ei voi myöskään sanoa täydestä sydämestään "kyllä". "Ei" on välttämätön komponentti, osa kokonaisuutta, jota ilman elämä pysähtyy. Vuodenajoista voisi ajatella, että talvi on ei-kesä ja kesä on ei-talvi. Voidaksemme nauttia niin helteestä kuin lumestakin on meillä oltava molemmat. Ikuisesti jatkuessaan kumpikin alkaisi kyllästyttää, eikä nautinnosta olisi enää tietoakaan. Alkoiko sinuakin kenties ahdistaa viime talven valtava lumimäärä...?

"Pysyis vaan" sisältää ajatuksen tulevaisuudesta, ja siksi se vie meidät pois tästä hetkestä. Tässä ja nyt on kuitenkin se hetki, jossa elämä tapahtuu. Kuinka suloista olikaan tänä aamuna herätä viileään säähän hyvinnukutun yön jälkeen! Kissatkin viihtyvät paremmin sylissä, kun ei ole niin kuuma. Tulkoon helle taas kun on tullakseen, meillä nautitaan sunnuntaista tällaisena. 

Avainsanat: muutos, ei, tässä ja nyt